Venäjän viime kuukausina laajentunut aggressio Ukrainassa puhkesi torstaiaamuna pitkään pelätyksi laajaksi hyökkäykseksi. Tänä vuonna uusia kierroksia saanut turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa tulee sodan laajenemisen myötä nousemaan uudelle tasolle.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on laiva, jota ohjataan kieli keskellä suuta eikä se käänny nopeasti. Euroopan turvallisuusympäristön muutos vaikuttaa kuitenkin juuri sellaiselta, jota varten niin kutsuttua Nato-optiota Suomen puolustuspolitiikassa roikotetaan. Riippumatta siitä, mitä itse optiosta ajattelee tai kohdistuuko juuri Suomeen erityistä kohonnutta turvallisuusuhkaa, on hankala kuvitella, missä tilanteessa optio tulisi lunastaa jos ei kerran tässä.
Riviin järjesty
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tapaisen kovan politiikan kohdalla toivotaan yleensä niin sanotun puoluepolitikoinnin unohtamista ja yhteisen edun asettamista muun edelle. Kun tiukka paikka tulee, kansallisen turvallisuuden kysymyksissä ei vaihtoehtoja yleensä ole montaa ja paikka rivistä tulisi löytää nopeasti. Normaaliin politiikkaan kuuluva arvoristiriitojen merkitys unohdetaan ja rivistä liian kauas jäävän osaksi jää pilkan tai epäilyksen kohteena oleminen.
Vasemmiston perinteinen rauhanarvoihin ja liittoutumattomuuteen perustuva politiikka on nähdäkseni nyt tässä tilanteessa. Kovan politiikan kysymyksissä ei monesti ole mahdollisuutta olla ottamatta kantaa. Vasemmistolainen on tästä syystä hankalassa ristiaallokossa.
Nato-vastaisuudesta kiinni pitävä vassari joutuu kysymään itseltään, kuinka kestävä kanta on Venäjän hallinnon imperialististen aikomusten puristuksessa. Kantaansa muuttava vasemmistolainen taas joutuu joustamaan ihanteistaan reaalipolitiikan paineessa. Molemmissa tapauksissa pilkalta on mahdotonta välttyä, on kyse sitten syytöksistä Kremlin kätyrinä tai läntisten imperialistien hännystelijänä toimimisesta.
Rauhanpolitiikan kriisi
Tällä viikolla ennen Venäjän uuden hyökkäyksen alkamista Yle kirjoitti, miten eduskuntapuolueilla on erimielisyyksiä siitä, tulisiko Suomen voida viedä Ukrainalle aseita. Muun muassa vasemmistoliitto oli selväsanaisesti sen takana, ettei konfliktialueelle pitäisi viedä aseita. Aihe herätti muun muassa Twitterissä runsaasti paheksuvaa keskustelua, mutta vasemmiston sisälläkään ei oltu yhtä mieltä siitä, onko linjauksesta kiinni pitäminen moraalisesti oikein.
Keskustelua voi pitää esimakuna siitä, millaisia näkemyseroja kiristyvä turvallisuuspoliittinen ilmapiiri tulee vielä tuomaan esiin. Venäjän rauhanomaisuutta ei voi enää toivoa. Ennen pitkää myös kysymys Natosta tulee nousemaan pöydälle niin, ettei Nato-option taakse pysty enää piiloutumaan. Tällöin vasemmisto on haastavan kysymyksen äärellä: onko jäsenistökään enää kiristyneessä tilanteessa täysin yksimielinen asiasta?
Rehellisesti sanoen, kun avoin sota on jälleen todellisuutta Euroopassa minun on jatkuvasti vaikeampi perustella itselleni liittoutumattomuuden järkevyyttä. En suinkaan ole löytänyt Nato-jäsenyydelle uusia perusteluita, vastaväitteet ovat lähinnä karisseet pois. Niin epäsuotavia kumppaneita kuin Natosta löytyykin, minun on vaikea sovittaa yhteen vasemmistolainen rauhan ihanne vallitsevan todellisuuden ja monien suomalaisten, myös vasemmistolaisten, kokeman aidon epävarmuuden kanssa.
Tässä maailmantilanteessa idealistiseen kuvaan maailmanrauhasta on ollut vaikea takertua. Imperialistisen suurvallan höyrytessä vieressä on ollut vaikea nähdä, millä aikavälillä nämä arvot alkavat kantaa hedelmää. Puhumattakaan siitä, onko niiden mahdollista edes kantaa hedelmää, jos suomalaisessa ja eurooppalaisessa turvallisuuspolitiikassa tehdään vääriä ratkaisuja.
Tällaisia päätöksiä ei tietenkään pidä tehdä äkillisesti ja tunnekuohun vallassa. Mutta oma natosärkyni on silti pahempaa kuin koskaan.
Kuka päättää muutoksesta?
Eurooppalaisen turvallisuustilanteen järkkyminen tulee todennäköisesti asettamaan suomalaisen vasemmiston vaikeiden poliittisten muutosten äärelle. Vasemmiston tulee kirkastaa kantansa kiristyvän ulkopoliittisen tilanteen, turvallisuushuolien ja nousevan militarismin suhteen.
Muuttuvassa ympäristössä on vasemmistolaisten arvojen perustaa syytä tarkastella ja pohtia, miten niistä voisi ammentaa vaikeassakin tilanteessa. Solidaarisuus, demokraattisuus ja militarismin torjunta ovat asioita joita vasemmiston pitäisi minusta pyrkiä edistämään silloinkin, vaikka joutuisimme sitten päättämään Nato-jäsenyyden hakemisesta. Maailma joka tapauksessa tulee muuttumaan. Vasemmiston pitää päättää, missä roolissa se tulee muutokseen vaikuttamaan ja antaako se panoksensa.
Kun puhutaan keskeisesti vasemmistolaista arvomaailmaa määrittelevistä asioista, ei yksimielisyyttä ole varmasti löydettävissä. Vasemmiston turvallisuuspoliittisessa keskustelussa näkyi selvää jakoa jo hävittäjähankinnoista keskusteltaessa. Nato-kysymyksen ja muiden turvallisuuspoliittisten seikkojen nouseminen pöydälle on tuota vielä monin verroin hankalampi kysymys. Kahtiajako voi olla vaikea ylittää. Pahimmillaan tiedossa on välirikkoja ja pitkää vihaa.
Suomalaisen parlamentaristisen vasemmiston politiikan kokonaisuuden kannalta tärkeintä olisi, ettei kahtiajako olisi pysyvää. Vasemmistolla on vain kokoisensa mahdollisuus vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Mutta porvari voittaa varmasti silloin, jos vasemmisto hajaantuu.
Teksti on kirjoittajansa mielipide eikä edusta Vasen Kaista -verkkolehden virallista kantaa. Kirjoittaja on verkkolehden varapäätoimittaja.
Olen aina tukenut Vasemmistoliittoa, mutta siinä vaiheessa kun Putin aloittaa avoimen ja järjettömän hyökkäyssodan naapurimaassaan, en mitenkään voi pysyä puolueuskollisena mikäli Vasemmistoliitto pitäytyy ideologisessa kannassaan ja naiiveissa kuvitelmissa, että arvaamattoman ja vaarallisen diktaattorin mielenliikkeisiin voisi vaikuttaa diplomatian keinoin. Jos Nato-kannan muuttaminen tällaisessa tilanteessa tuntuu ”takin kääntämiseltä” ja puoluetovereiden reaktiot pelottaa, olisi varmaan hyvä kysyä itseltään missä määrin poliittisia valintoja ohjaa oma ego.