Kirjailija ja kuvataiteilija Tiina Lehikoisen koskettava, esseemäinen esikoisromaani Punelma (Like 2022) on kantaaottavuudessaan väkevintä kotimaista proosaa, mitä on julkaistu aikoihin. Kirjailija luonnehtii teostaan ”feministiseksi ruumiinavaukseksi yhteiskuntamme materiaalisista ja kielellisistä kytköksistä”.
Merkitystentäyteinen romaani käy vuoropuhelua Eino Leinon vuonna 1907 ilmestyneen Jaana Rönty -romaanin nimihenkilön kanssa uudelleenrakentaen taidokkaasti kirjallisuuden kaanonia. Teos tuo siihen mukaan vallanpitäjien arvoja vastaan sotinutta köyhälistönaisten vaiettua historiaa.
Ensikosketus Leinon pienoisromaaniin ei jättänyt aikanaan syrjäseudulta Turkuun opiskelemaan tullutta Lehikoista rauhaan.
– Koin Leinon kirjoittaman, syrjäisestä Kainuusta kotoisin olevan, susiparina elävän ja muutenkin kyseenalaiseksi kuvatun torpparipariskunnan tyttären kohtalon hyvin epäoikeudenmukaisena. Jo tuolloin heräsi halu kirjoittaa poljetulle köyhälistönaiselle vastatarina. Antaa Jaanalle toisenlainen ääni ja miettiä erilaisia representaatiokäytänteitä, niihin liittyvää valtaa ja taiteen eettisyyttä. Leinon romaani ottaa niin voimakkaasti kantaa kirjoitusajankohdan suuriin historiallisiin mullistuksiin, että halusin Punelmassa tuoda esiin toisia ääniä eri lähteiden valossa.
Toisin kuin Leino, Lehikoinen tuntee kunnioitusta ja syvää myötätuntoa Jaanaa kohtaan puhutellen häntä vertaisenaan.
– Tämä oli yksi kirjani lähtökohdista. Halusin murtaa tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuuluvan ihmisen tyypittelyä ja kuvata Jaanan karrikoidun hahmon toisin. Pyrin romaanissani näkemään Jaanan vertaisenani, yhtä kokonaisena ja monitahoisena olentona. Miksi riepotella ja ironisoida moneen kertaan loukattua ja nöyryytettyä ihmistä edes taiteessa? Vikahan ei ole Jaanassa vaan silloisissa yhteiskunnallisissa oloissa. Tulen itsekin syrjästä. Maalaisproletariaattiin kuuluneiden esiesivanhempieni olot saattoivat olla hyvinkin samantyyppiset kuin Jaanan.
Dialogia menneen kanssa
Tiina Lehikoinen ei allekirjoita Ayn Randiin yhteydessä olevia oikeistolaisia näkemyksiä, että yksilö olisi valintojensa summa, eikä liioin usko, että yksilö voi koskaan olla täysin riippumaton. Kaikilla kun ei edelleenkään ole yhteneväisiä mahdollisuuksia valita paikkaansa tai olemassaolonsa suuntaa.
Luokkatietoiseksi ekofeministiksi tunnustautuvan Lehikoisen romaanissa on vahva, monipuolisesti feminististä teoriaa ja tutkimusta hyödyntävä eetos. Tämä tekee Punelmasta moniäänisen kunnianosoituksen muun muassa Simone de Beauvoirin, Rosi Braidottin, Aleksandra Kollontain, Susan Sontagin ja monien muiden ajattelulle.
Punelmassa fakta ja fiktio nivoutuvat taidokkaasti toisiinsa runoin ja aforismein tilkittynä. Romaani pursuaa aihepiirejä, kannanottoja ja mielipiteitä, jotka Lehikoinen taitavasti palauttaa dialogiin Jaanan kanssa.
– Kompositioltaan Punelma on romaani, jota laajennan esseen keinoin. Kertoja on dokumentaristi, joka valmistelee Jaanasta dokumenttielokuvaa, mutta se ei valmistu kirjan aikana, vaan romaani on tuo dokumentti. Sukulaisuus dokumenteille antoi mahdollisuuden ristiinleikata romaanissa eri aineistoja ja historiallisten henkilöiden näkemyksiä. Leinon Jaana Rönty on silloisia poliittisia jännitteitä kuvaava ironinen aikalaisromaani. Dokumentaristikertojan avulla kykenin kuvaamaan tuon ajan oloja toisesta suunnasta ja siteeraamaan kerronnan lomaan kollaasityyliin otteita aikalaissanomalehdistä. Toisaalta kerrontaratkaisu mahdollisti eettisten kysymysten tuomisen myös nykyaikaan ja samojen asetelmien pohtimisen nykytaiteessa.
Kulttuurissamme kapitalismi ja patriarkaatti ovat kietoutuneet yhteen. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Punelmassa Lehikoinen on halunnut nostaa esiin historiallisia tekijöitä, kuten lainsäädäntöä, joilla Jaana Rönnyn kaltaisten yksilöiden riisto on aikanaan oikeutettu ja perusteltu. Myös naisvaltaisten alojen nykyinen matalapalkkaisuus on jäänne noilta ajoilta, Lehikoinen muistuttaa.
Jaana Rönty ilmestyi ensimmäisten eduskuntavaalien ja suurlakon jälkeen sisällissodan kynnyksellä vuonna 1907.
– Pohdin Punelmassa kirjailijan aatteellisia näkemyksiä suhteessa Jaanan muotokuvaan ja sitä, missä määrin juuri punaisuus oli syy siihen, miten Jaanalle kävi Leinon romaanissa. En pyri sanomaan lopullisia totuuksia. Kirjani on vain spekulaatiota siitä, missä määrin Leinon poliittiset näkemykset vaikuttivat mahdollisesti hänen luomaansa kuvaan Jaanasta. Leino vaikuttaisi tunteneen närää luokkatietoista sosialistista liikettä kohtaan. Toisissa yhteyksissä hän puhui nuorsuomalaisista sosiaalidemokratian edustajina, mutta se demokratia poikkesi järjestäytyneen puolueen luokkatietoisista näkökannoista.
Syrjäseutujen politiikka
“Juuri taide (ja maan kanssa oleminen ja tiede) voi saattaa meidät unelmoimaan rinnan, kriittisesti ja valppaasti. Näyttää asioiden väliset suhteet uudessa valossa, mutta vain, jos meillä on kyky nähdä.”
Lehikoinen pureutuu kirjassaan kiinnostavasti taiteen filosofiaan, arvoon, asemaan, eettisyyteen ja poliittisuuteen. Hän kysyy muun muassa, missä määrin taiteen tehtävä on olla totta, vai onko se taiteen tehtävä lainkaan.
– Elämme niin suurten murrosten aikaa, ettei taiteessakaan ole varaa vaieta. Poliittiseksi taiteeksi mielletään kuitenkin liian helposti vain suoraan kantaa ottava taide, joka ei jätä tulkinnoille varaa. Pahimmillaan tällainen taide on ennalta-arvattavaa ja liian sulkevaa tulevaisuuden tavoitteissaan. Poliittista on myös se, jos taide kykenee ehdottamaan jotain aivan muuta kuin minkä jo tiedämme. Heittämään meidät jonkin uuden äärelle tai kehittelemään jotakin sellaista, joka saa arvioimaan olemisemme kehikoita uudelleen. Bertolt Brechtin taidetta koskevat ajatukset olivat itselleni Punelmaa kirjoittaessani tärkeitä innoittajia.
Teoksessa Lehikoinen luo katseensa myös maantieteelliseen eriarvoisuuteen, syrjään.
– Vaikka nykyään Suomessa asutaan pääasiallisesti taajamissa, syrjiä on edelleenkin. 1800-luvulla maalisköyhälistön määrä kasvoi suhteessa muuhun väestöön eniten. Kaupunkeihin ajautunutta maalaisproletariaattia kohdeltiin massoina ja käytettiin kasvavan teollisuuden raaka-aineena, ihmisresursseina. Heillä ei ollut samanlaista ihmisarvoa kuin sivistyneistön edustajilla eikä samoja oikeuksia lainsäädännönkään nojalla. Nykyään tilanne Suomessa on tietenkin erilainen, mutta Jaanan kaltaisia ihmisiä maapallollamme on yhä paljon. Alueellinen ja materiaalinen eriarvoisuus on räikeää. On suuri uhka demokratialle, ellemme ota huomioon heitä, jotka elävät kaikkein kurjimmissa oloissa.
“Sinun kohtalostasi ei voi johtaa tulevaa,
mutta me voimme oppia siitä.
Sen, mitä ei pitäisi tapahtua enää kenellekään.”
Melankolisesta aihepiiristä huolimatta Lehikoisen kirjasta ja ajattelusta kuultaa myös toivo paremmasta tulevaisuudesta. Sen hän kietoo ankaraan kysymykseen: osaammeko tai kykenemmekö todella oppimaan historian vääryyksistä?
Tämä kirjoitus ilmestyi osana Kansan Uutisten ja Vasen Kaista -verkkolehden yhteistyötä samanaikaisesti kummassakin julkaisussa.