Eduskuntavaalien spekulointi alkoi jo joku aika sitten ja meno sen kuin vaan kiihtyy. Yksittäisten puolueiden tulosten ohella veikkauksen ja analyysin kohteena on pääministerin salkun tuleva osoite sekä hallituksen kokoonpano. Kuten monesti aiemmin, tälläkin kertaa näyttää siltä, että useimmat päätyvät omissa hahmotelmissaan ”vähiten huonon vaihtoehtoon” tähtäämiseen. Tämän seurauksena jotkut ovat valmiita uhraamaan sekä omaa näkemystä parhaimmin vastaavan ehdokkaan että puolueen, ja antamaan äänensä kakkos- tai kolmosvaihtoehdolle, jolla etukäteen ajatellen on paremmat todennäköisyydet pärjätä vaaleissa ja varmistaa ”paras mahdollinen” tulos.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ääniä toivotaan keskitettävän suurimmille puolueille. Ajatus on jotakuinkin se, että 10 prosentin äänisaaliin tuntumassa olevia, saati sitten sitä pienempiä, puolueita ei kannata äänestää, koska niillä ei ole merkittävää roolia hallituspohjasta päätettäessä. Ajatuspolku jatkuu sitten niin, että suurpuolueista ”vähiten huonon vaihtoehdon” menestyminen takaa sen, että Suomesta ei aivan kamalaa paikkaa tule ainakaan seuraavan neljän vuoden aikana.
Taktikoinnin yksi seuraus on monipuoluejärjestelmän kuopan kaivaminen. Tämän kehityksen tuloksia on mahdollista tarkastella Yhdysvaltojen politiikan ilmiöiden, käytäntöjen ja kulttuurin kautta. Yhdysvalloissa kansan jakolinjat ovat syventyneet jatkuvasti vahvemmiksi ja suuri osa kansalaista pitää vastapuolen äänestäjiä jyrkästi erilaisina kuin itseään – samalla kuitenkin myös omaan puolueeseen ollaan tyytymättömiä. Pew research centerin tutkimus viime vuodelta kertoo puolen 18-49 vuotiaista toivovan useampia relevantteja puoluevaihtoehtoja, ja Suffolkin yliopiston kyselyssä samasta aiheesta noin 60 prosenttia vastaajista toivoi samaa.
Yksi kaksipuoluejärjestelmän merkittävä ongelma on poliittisten nyanssien puuttuminen ja mutkien suoraksi vetäminen. Kun yhteinen ääni pitää löytää jotakuinkin puolelle kansalle, ei ole varaa antaa ääntä heille, joiden asia ei kosketa kuin vaikkapa neljännestä. Ilmiön kohdalla puhutaan enemmistön tyranniasta, tilasta, jossa harvempia, etenkin vähemmistöjä, koskettavat asiat jätetään tyystin sivuun. Ehkä siinäkin lohduttava ajatus on se, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin.
Toivottavasti äänioikeutetut Suomessa käyttävät äänensä sen mukaan, miten uskovat saavansa oman asiansa ja näkemyksensä parhaimmin kuuluviin. Jos sen sijaan ääni annetaan pääministeripuolueen veikkailun perusteella tai huonointa vaihtoehtoa vastaan, kannattaa ehkä ruveta miettimään sopivia maskotteja siniselle ja punaiselle puolueelle.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton varavaltuutettu Tampereelta.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.