Hyvinvointialueilla on kova paine säästää ja hillitä menojaan. Samaan aikaan väestö ikääntyy kovaa vauhtia, kun ylösalaisin tasapainotteleva pyramidi muuttuu aina vain jyrkemmäksi ja epävakaammaksi.
Hyvinvointialueet ovat keksineet ensiavuksi digipalvelut. Erityisesti oikeistopuolueet tätä kannattavat, ja tähän ollaan valmiita sijoittamaan suuriakin summia rahaa.
Hoitotyö on vuorovaikutuksellista kohtaamista, mutta ennen kaikkea käsityötä. Digitaaliset sosiaali- ja terveyspalvelut halutaan kohdistaa vanhuspalveluihin, jonne ne myös soveltuvat kaikista huonoiten.
Kotihoidossa on jo käytössä etäpalvelumuoto, jossa vanhukselle viedään tabletti, ja tätä kautta soitetaan videopuheluita. Palvelu sopii vain marginaaliselle asiakasryhmälle.
Kotona ollaan yhä pitempää ja yhä huonokuntoisempana, ja tämä on myös monen puolueen tahtotila. Mitä huonokuntoisempi ihminen on kyseessä, sitä fyysisempää avun tarve on. Asiakas ei välttämättä selviydy yksin vessaan, ei syö, ei ota lääkkeitään, eikä välttämättä osaa käydä edes itse nukkumaan. Terveysongelma voi olla pelkästään henkistä, jolloin pelkkä kehotus ei aiheuta vanhuksessa vastetta ryhtyä toimeen, vaan tarvitaan kädestä kiinni pitämistä.
Päättäjät unohtavat, että ihminen, kuten hoitotyö, on psykofyysinen kokonaisuus. Hoivassa kyse ei ole vain monotonisesta wc-avusta, jonka robotti voisi suorittaa, vaan inhimillisestä kohtaamisesta.
Ihminen tarvitsee toista ihmistä, vuorovaikutusta, kosketusta ja läsnäoloa. Nämä ovat elintärkeitä asioita, jotka liian usein jäävät vajaaksi tai puuttuvat kokonaan kroonisesta yksinäisyydestä kärsivien vanhusten keskuudessa.
Pahimmillaan vanhuksiin kohdistetut digitaaliset sote-palvelut vain pahentavat muisti- ja mielenterveyssairauksien oireita. Onko terveyspalvelu onnistunut, jos se heikentää terveyttä?
Miten sote-kustannuksia sitten saadaan alaspäin, jos ei digitalisaatiolla? Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, eli otetaan hoitajat merkittävämpään asemaan palveluita järjestäessä, sillä lääkärit ovat kalliita ja vastaanottoajoista on kriittinen pula.
Esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinten sairauksissa ohjataan potilas suoraan fysioterapiaan, jossa järjestetään sarjahoidot. Potilaat roikkuvat kuukausien, jopa vuosien pituisissa jonoissa erikoissairaanhoitoon ilman samanaikaista kuntoutusta, jota fysioterapeutit ja sairaanhoitajat voisivat perusterveydenhuollossa järjestää. Nykyinen malli heikentää työkykyä, toimintakykyä ja hyvinvointia ja lisää niin sanottuja turhia päivystys- ja lääkärikäyntejä kuormittaen terveydenhuoltoa ennestään.
Koulutetaan enemmän lääkemääräyksen osaajia, jolloin sairaanhoitajat voivat määrätä ja uusia useita lääkemääräyksiä ja lääkäreiden työpanos vapautuu lääkäreiden töihin. Sairaanhoitajat osaavat myös hoitaa ja neuvoa flunssien ja monien pitkäaikaissairauksien hoidossa ja tehdä pieniä toimenpiteitä. Näihin töihin ei lääkäriä välttämättä tarvita. Sairaanhoitajilla on oikeus kirjoittaa sairaslomia. Tätä oikeutta olisi syytä hyödyntää nykyistä enemmän, sillä palveleeko julkista terveydenhuoltoa, jos lääkäri kirjoittelee sairaslomalappuja flunssiin?
Perustetaan matalan kynnyksen vastaanottoja psykiatrisille hoitajille, minne ajan voi varata itse netistä. Mallista on hyviä kokemuksia Pöytyän terveyskeskuksesta. Monissa mielenterveys- ja jaksamisongelmissa hyödyttäisiin lyhyistä, muutaman kerran hoitokäynneistä, joihin ei tarvita psykiatreja ja psykologeja – ja tästä olisi hyötyä myös sillä aikaa, kun jonotetaan kuukausia psykiatrin vastaanotolle. Päivystyksiin perustetaan oma mielenterveys- ja kriisiyksikkö, joka on hoitajavetoista.
Liian usein palveluihin pääsyn portinvartijana ja tällä hetkellä esteenä toimii lääkärin vastaanotto, vaikka moni asia hoituisi suoraan hoitajan vastaanotolla, ja toisaalta odotusaikana lääkärille potilas voisi saada helpotusta oireisiinsa hoitajien antaman hoidon muodossa. Käytännössä siis ihmisestä otettaisiin kiinni heti, kun tämä palvelua tarvitsee, eikä vasta kuukausien jälkeen, kun tämä ensimmäisen kerran pääsee lääkärin luo. Hoitajat tulisi nähdä itsenäisenä ja kustannustehokkaana osana palveluiden järjestämistä, eikä vain lääkärin apulaisena.
Kirjoittaja on Tampereen Vasemmiston kunnallistoimikunnan jäsen ja sairaanhoitaja Pirkanmaan hyvinvointialueella.