Katja Gauriloffin elokuva Je’vida ei olisi näin voimakas ja viisas teos, jos sen luojien juuret eivät olisi syvällä saamelaisten kulttuurissa ja historiassa – sekä yhä elävät että väkivalloin katkotut juuret. Tämä tosiasia on hyvä muistaa heti kättelyssä. Jos haluat oppia tuntemaan, mitä saamelaisuus piirtää omakuvaansa, asetu kuuntelemaan, mitä he kertovat, mistä he haluavat sinun olevan tietoisia. Luovu alistavista stereotypioista. He kertovat, jos sinä osaat kysyä – niitä oikeita kysymyksiä. Niiden puutteesta vanha ja vakavasti traumatisoinut Je´vida kiukuttelee siskontyttärelleen, jonka kanssa on tyhjentämässä ränsistynyttä ja autioitunutta lapsuudenkotiaan Saamenmaalla. “Kun et kysy oikeita kysymyksiä!”
Ohjaaja Katja Gauriloff antaa juuri elokuvateatterilevitykseen ehtineen elokuvansa myötä meille mahdollisuuden korjata valitettavan yleistä tietämämättömyyttämme saamelaisten historiasta ja kulttuurista. Siitä osasta, jota edelleen yritämme häveliäästi välttää tunnustamasta, käsittelemästä ja sovittamasta.
Jo elokuvan kulttuurinen perusta on häkellyttävän merkittävä: on kyse maailman ensimmäisestä koltansaamenkielisestä elokuvasta. Vuosikymmenten systemaattinen sorto ja kolonialismi ovat taanneet sen, että koltansaamea äidinkielenään puhuu enää vain noin 300 ihmistä. Yhtä kaikki: he ovat täällä yhä!
Roolituskin on taideteos
Valtaosan elokuvan rooleista tekevät amatöörit kolttasaamelaiset. Ja miten he sen tekevät! Henkeäsalpaavaa ja viiltävää.
Olisivatko nyt nähtävät suoritukset voineet onnistua ilman että Gauriloff tulee itse koltansaamelaisesta kulttuurista? Hänkin kuuluu niihin, joiden äidinkielestä on tehty mykkä.
Agafia Niemenmaa näyttelee 10-vuotiasta Je’vidaa/Idaa. Miten turvallinen ja kannustava täytyykään työskentelyilmapiirin olla, että tämän ikäisestä lapsesta tallentuu elokuvaan niin herkkä, tarkka, ytimiin saakka liikuttava roolisuoritus.
Elokuva käy läpi kerroksittain Je’vidan elämänkaaren lapsuudesta aina juuriltaan irti revityn, identiteettinsä tuhoamisen kokeneen iäkkään naisen hahmoon. Aikajanan keskelle on sijoitettu nuoreksi naiseksi kasvanut Je’vida. Hän lähtee kotiseudultaan etelän miehen autokyydillä. Raastava, traaginen, eleettömästi toteutettu hyvästit kotiseudulle ja sen kulttuurille. Perävalojen takana ei kukaan heiluttanut Red Flagia.
Je’vida on mustavalkoinen elokuva ja kuvaformaattikin poikkeuksellinen. Se luo koko tarinaan selkeyttä, löytää yksityiskohdat ja merkitykset herkemmin. Näin sen itse koin. Mustavalkokuvassa ihmisen syvin läsnäolo ja viisaus tuntuvat nousevan paremmin esille kuin värimaisemassa, jossa saatamme jäädä ihastelemaan jotain, mikä ei tarinan kannalta ole merkityksellistä. Tällä valinnalla tuntuu, että elokuvan roolituskin muodostuu itsenäiseksi taideteokseksi. Tarinan traagisuuden ohella kuvasto loi myös rauhaa ja iloa, mikä nouseekin hienosti esille filmin viimeisessä kuvassa ja puheenvuorossa rannalla.
Lyhyt suksi ei kanna
Gauriloff ja toinen käsikirjoittaja Niillas Holmberg ovat sijoittaneet tarinaan viisaasti pieniä dialogeja, joissa kirkastuu saamelaiskulttuurin syvällisiä maailmankuvia. Siis kaikkea, mitä ymmärtämättä emme ole kykeneviä näkemään alkuperäiskansan erityispiirteitä ja kunnioittamaan niitä.
Näitä ylisukupolvisia viisauksia kasvaa esiin muun muassa Je’vidan keskusteluissa hänelle rakkaan ja merkityksellisen ”Äijin” eli ukin kanssa.
He ovat usein kalassa. Tietenkin, onhan se ollut kolttasaamelaisten tärkeä elinkeino. Je’vida soutaa ja ukki nostaa verkkoa ja kaloja veneeseen. Eräällä pyyntireissulla Je’vida kyselee ukilta, eikö kalaa pitäisi pyytää enemmän. Ukki kertoo, ettei voi ottaa liikaa yhdestä järvestä, pitää ajatella myös lapsenlapsiamme ja vielä heidänkin lapsenlapsia. Ja kun ukki lisää ajattelevansa usein vielä heidänkin lapsenlapsia, sanoo Je’vida, että ”tuo on kyllä pitkä ajatus”.
– Lyhyt suksi ei kanna, vastaa ukki.
Eikä tarvinnut elokuvan jälkeen kuin nukkua yön yli lukeakseen maanantain Hesarista Mia Röngän artikkeli Tenojoen lohista – tai siis niiden poissaolosta. Lohikato herättää paikallisissa surua ja hätää. Yksi haastatelluista on Je’vidan toinen käsikirjoittaja Niillas Holmberg. Saamelaisneuvoston puheenjohtaja Aslat Holmberg on kulkenut jo pienenä poikana isänsä kanssa Tenolla kalastamassa. Tilojen elinkelpoisuus joen varrella on perustunut lohenkalastukseen. “Etelässä on viljapeltoja, kun taas täällä viljelyrajan pohjoispuolella elanto on tullut lohesta”, hän sanoo Helsingin Sanomissa. Linkki juttuun tämän artikkelin lopussa.
Ja kuvitellaan: saamelaiset puhuvat lohisurusta. Lohisuru. Se on väkevä statement.
Lyhyt suksi ei kanna.
Omistamisoikeuden luokkakuva
Elokuva tallentaa monin pienin ja suurin vedoin sen kulttuurisen väkivallan, jolla kolttasaamelaisten olemassaolon pitkää henkistä ja hengellistä perinnettä käytiin hävittämään. Toimijoina olivat valtio ja kirkko. Samat konstit ovat olleet käytössä kaikkialla maailmassa alkuperäiskansojen kulttuurien kohdalla – mukaan lukien perinteiset elinkeinot, jotka ovat tärkeä osa kulttuuria.
Karkeasti ottaenhan kyse on ollut siitä, että valkoisten herrojen ja heitä edustavien valtiollisten elinten – kirkko mukaan lukien – mielestä arvokkaiksi katsottuja maita ja mantuja on ollut väärän näköisten, väärää kieltä puhuvien, vääräuskoisten ja väärin luontosuhtein elävien olentojen hallussa. Ja se asia piti korjata. Ja se korjaustyö on kestänyt jo pian hyvät 600 vuotta. Täällä niitä porotokkia laidunsi Tampere–Vaasa-linjallakin hyvän aikaa siihen saakka, että nämä maat piti saada viljelykseen. Eikä siihen tietysti valtaapitävillä ollut eikä ole muuta keinoa kuin pakottaa alkuperäisasukkaat liikkeelle kohti pohjoista. Omistusoikeuden luokkakuva saatiin kelvolliseksi.
Mikä on kauan sitten?
Gauriloffin elokuva antaa tiiviin sikermän niistä brutaliteeteistä, joita saamelaisiin kohdistettiin, kun oltiin takaa-ajossa päädytty jo Pohjolan perukoille.
Yritän itse aina tavoittaa yksilön henkilökohtaiset kokemukset tilanteessa, jossa johonkin ihmisryhmään kohdistetaan vainoa ja sortoa. Saamelaisetkin on kansa, ei mikään yhden ohjelman poliittinen ryhmä. He ovat kokeneet neljän valtion alueella asuvana, kaikkea muuta kuin homogeenisenä ryhmänä, pitkäaikaista ja rankkaa olemassaoloonsa kohdistuvaa sortoa.
Gauriloff kuvaa juuri niin hienosti sitä, miten tämä väkivalta näyttäytyy yhden yksilön kohdalla.
Naisten kauniita perinneasuja aletaan piilotella pitkien takkien alle. Mummo viedään kotitaloltaan kerrostaloyksiöön, jossa ”ei tarvitse hakata polttopuita eikä kantaa vettä”. Koska sehän on hävettävää, ennen kaikkea.
Je’vida viedään asuntolakouluun, jossa hänen on hylättävä saamelaisnimensä ja hänestä tehdään Iida. Oman kielen käyttö kielletään. Omat vaatteet kielletään. Perhesiteet katkotaan. Ja saa harjoitella viikosta toiseen ottamaan vastaan luokkatovereiden ja henkilökunnan pilkkaa.
Kymmenet lapset ovat aikoinaan karanneet kylmään yöhön näistä laitoksista. Viimeiset niistä suljettiin vasta 80-luvullla. Siis hei, 80-luvulla suljettiin Suomessa viimeinen niistä kouluista, joissa ihminen, lapsi, pakotettiin luopumaan omasta identiteetistään, kieltämään ja häpeämään omaa kulttuuriaan. Jossa häntä sai pilkata ja rangaista vain siksi, että hän oli erilainen.
Kaltoinkohtelu, ihmisoikeuksien loukkaus, sorto tapahtuu aina yksilöiden arkielämässä. Meillä on vielä valtiona paljon työtä tekemättä, jotta saamelaisten ylisukupolvinen trauma kohtelustaan voisi hellittää otettaan uusien sukupolvien elämässä. Valtio olemme me. Kun vaino ja paino ovat käyneet kestämättömiksi, ihminen saattaa luovuttaa. Luovuttaa kaikesta siitä, mitä on ihmisenä, mihin on kiinnittynyt ja rakentanut elämänsä arvot. Kuolla jokeen, tunturiin, viinaan, unohdukseen. Ei siitä 80-luvusta ole kauan.
Selviämisen strategioita
Je’vida käy keskusteluja ukkinsa kanssa vajassa jossa tämä selvittelee ja korjaa verkkojaan. Samaan paikkaan asettuu iäkäskin Je’vida juttelemaan ukin kanssa – mielikuvana.
Kun pieni tyttö kysyy ukilta, miten hän pääsisi karkuun ja pois kauheasta koulusta, ”Äiji” näyttää yhtä reikää verkossaan ja sanoo että tämän läpi, rei’än kautta. Tulee niin mieleen Leonard Cohenin biisi ”Anthem”, jonka pari riviä sanovat:”There is a crack, a crack in everything/That’s how the light gets in”.
Ja mitä symboliikkaa onkaan sitten siinä, kun nyt vanha Je’vida ”istuu” tutussa vajassa verkkojaan korjailevan ukin vieressä tutulla jakkaralla. Ukki on parsinut verkon repeämiä ja sanoo sitten, että nyt on hyvä. Vanha Je’vida huomauttaa, että verkossahan on vielä reikä!
– Kalat käyvät paremmin verkkoihin, jotka eivät ole liian uuden ja täydellisen näköisiä, sanoo vanhus – ja on pois.
En kerro tässä elokuvan asetelmasta enempää. Sen idea toimii upeasti. Vanhasta, jota on menty etelästä Sevettijärvelle hävittämään ja siivoamaan uusien omistajien tieltä, alkaakin kivun kanssa kasvaa esiin jotain uutta ja hyvin merkityksellistä.
Gauriloff luo kunnioittavan tunnelman kertomuksen kolttasaamelaisia kohtaan. Tarina, joka on niin paljossa kipeän autenttista historiaa, kykenee kaiken kivunkin rinnalla avaamaan kestävää maailmankuvaa. Jotain tavoiteltavaa.
Että kun kaikki turha ja tarpeeton saa mennä, niin tuo järvi on yhä tuossa. Ja sieltä saa kalaa elääkseen.
Lakota-intiaanien keskuudessa on sanonta, että vain vuoret ja joet ovat ikuisia.
Tämä elokuva ei ole vain menneen kuvausta. Se on tärkeä avain raottaa auki niitä luukkuja, joiden takaa paljastuu yhä jatkuva saamelaisten kolonialistinen kohtelu.
Norjassa erityisesti nuoret saamelaiset taistelevat alueilleen vastoin maan Korkeimman oikeudenkin tulkintaa rakennettuja tuulivoimaloita vastaan.
Jäämeren rata voi merkitä uuden valtaisan arven vetämistä läpi perinteisten saamelaiselinkeinoihin liittyvien maiden.
Saamelaiskäräjälain uudistus on taas hallitusohjelmassa. Taas. Milloin se toteutuu niin, että Suomi korjaa kansainvälistäkin huomiota ja tuomiota saaneet toimensa suhteessa saamelaisten itsemääräämisoikeuteen? Meidän on opittava esittämään oikeat kysymykset.
Kiitos Katja Gauriloff, kiitos elokuvan Je’vida koko tuotantoryhmä!
|||
Je´vida
Teatteriensi-ilta: 20.10.2023
Ohjaus: Katja Gauriloff
Näyttelijät: Agafia Niemenmaa, Heidi Juliana Gauriloff, Sanna-Kaisa Palo, Seidi Haarla
Käsikirjoitus: Katja Gauriloff, Niillas Holmberg
Tuotantomaa: Suomi
Kieli: Koltansaame, suomi
Valmistusvuosi: 2023
Ikäraja 12
Kesto 103 min
Tuottajat: Anna Nuru, Satu Majava ja Joonas Berghäll
Levittäjä: Future Film
Elokuva on tamperelaisen elokuvateatteri Niagaran ohjelmistossa ainakin tämän ja ensi viikon.
–
Edit: Elokuvan tuottajia koskeva tieto päivitetty klo 18.02