Jukka Peltokosken ja Henrik Jaakkolan toimittama Tulevaisuuden vasemmisto auttaa lukijaansa näkemään vasemmalle paremmin. Tähän viime eduskuntavaalien aattona ilmestyneeseen 14 artikkelin kokoelmaan kannattaa tarttua erityisesti niiden, jotka edelleen valittelevat, ettei vasemmistolla ole uskottavaa vaihtoehtoa nykymenolle. Päivänpolitiikassa vasemmisto on joutunut vanhan hyvinvointiyhteiskunnan puolustajaksi, mutta tässä se suunnittelee uutta ja parempaa.
Kirja on tehty rinnan vasemmistoliiton periaateohjelman kanssa, joten se kuvastanee puolueen nykylinjaa paremmin kuin mikään muu julkaisu. Pääosin teos on hyvin kirjoitettu ja onnistuu herättämään lukijassa halun toimia paremman maailman puolesta. Useimpien tekstien kanssa olen pääasioista samaa mieltä, mutta en kaikkien enkä kaikesta, etenkään siellä, missä ne sivuavat omaa asiantuntemustani kielitieteilijänä.
Teos on jaettu kahteen osaan, joista pidempi alkuosa Kamppailu tulevaisuudesta on teemoiltaan hajanainen, jälkiosa Työn ja rahan kysymyksiä tiiviimpi asiakokonaisuus.
Vasemmistolaisuus tuhon hillintänä
Ensin ääneen pääsee puolueen puheenjohtaja. Li Anderssonin Tulevaisuuden suuntaviivoja ei ole varsinainen klikkiotsikko, mutta teksti on dynamiittia. Puheenvuoro on kokonaan omistettu ilmaston kuumenemiselle ja luontokadolle:
– Millään muulla poliittisella tavoitteella ei ole väliä, jos epäonnistumme ilmasto- ja ympäristöpolitiikassamme.
Andersson kirjoittaa, että vasemmistolainen tulevaisuus rakentuu ympäristökatastrofin torjunnan varaan: on käynnistettävä yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus, kuten Bios-instituutti sen sanoittaa, eivätkä sitä tee markkinavoimat ilman julkisen vallan rohkeata väliintuloa. Kaikkia tarvitaan jälleenrakennustyöhön ja kaikkien toimeentulo on taattava samalla kun kokonaiskulutus vähenee: tätä Andersson kutsuu reiluksi siirtymäksi. Tämä maailmanhistoriallinen tehtävä vasemmiston pitää ottaa.
Keskeinen osa jälleenrakennustyöstä on henkistä: poliittinen diskurssi käydään ilmasto- ja ympäristöpolitiikan psykologisessa ulottuvuudessa.
–Tunnepitoinen aihe on poikkeuksellisen altis vastakkainasetteluille, populismille ja disinformaatiolle. Joukkojen mobilisoiminen muutoksen toteuttamiseen vaatii myös tunnetason yhteyden, Andersson kirjoittaa.
Tämän yhteyden saavuttaminen äänestäjiin on uskoakseni vasemmiston kohtalonkysymys kaikkialla maailmassa.
Suomessa tunne- ja tietotason yhteydestä puolueen ja äänestäjien välillä vastaa edelleen myös aikakauslehti. Kansan Uutisten toimittaja Toivo Haimi kirjoittaa osuvasti vasemmistolaisesta journalismista sosiaalisen median aikakaudella, sivuten myös vasemmiston ainaista mutta niin tarpeellista itsekritiikkiä. Kansan Uutisten uudistuminen olikin parasta, mitä Suomen mediassa viime vuosina tapahtui, siinä missä Haimin kritisoima Vihreän Langan lakkauttaminen paria vuotta aiemmin oli huonointa.
Anna Kontulan Katoaako vasemmisto luokan mukana on timantti, teoksen parasta asiaproosaa. Kontula jatkaa siitä, mihin Andersson jäi. Katastrofia ei voi enää kokonaan estää, mutta sen hillitseminen tuo historiallisen katkoksen fossiilikapitalismiin. Hillitsemättä jättäminen johtaisi vielä valtavampaan muutokseen. Yhteiskuntaluokat muuntuvat: alkanut on sekava siirtymäkausi, jonka jälkeen ”teollisen ajan vasemmisto ja muut poliittiset voimat tuntuvat yhtä lailla menneisyydeltä kuin meistä yksinvaltius, hatut ja myssyt”. Luokat ovat Kontulan mukaan vielä sosiologisesti olemassa, mutta eivät enää määritä identiteettejämme. Seuraavaksi on päästettävä irti talouskasvun kaudesta ja oikeudenmukaisuuden ajattelemisesta kasvavan vaurauden jakamisena. Nyt kulutusta on ajettava massiivisesti alas, ja Kontula kirjoittaa, että pääkysymykseksi näyttää muodostuvan, miten oikeus kuluttamiseen jaetaan. Tämä kysymys on vasemmiston otettava tosissaan.
Hapuilua käsiteryteiköissä ja kaupunkitiloissa
Minja Koskelan vastaus otsikkonsa kysymykseen Onko feminismi identiteettipolitiikkaa ei kestä kielitieteen valoa. Koskelan mukaan identiteettipolitiikka alkuperäisessä merkityksessään tavoittelee sorrettujen ryhmien ja niihin kuuluvien ihmisten ”arkeen liittyvien erityisten haasteiden tunnistamista ja tunnustamista ja lopulta epätasa-arvoisuutta tuottavien rakenteiden purkamista” uusliberalistisen individualismin vastavoimana. Koskela palauttaa identiteettipolitiikka-termin Yhdysvalloissa 1970-luvulla toimineen mustaihoisten naisten ryhmittymän Combahee River Collective teksteihin ja väittää, että Nyky-Suomessa identiteettipolitiikka-termistä on tullut käsite [sic!], jolla ei tunnu olevan oikeastaan mitään tekemistä alkuperäisten merkitysten kanssa. Yhtäältä se ymmärretään moraaliposeerauksena, toisaalta harhaanjohtavana identiteetillä politikointina, jollaista vaikkapa perussuomalaiset harjoittivat puhumalla polttoaineen hinnasta aluevaaleissa.
Kielenkäyttäjänä ymmärrän Koskelan harmituksen, mutta kielentutkijana olen varma, että hänen toiveensa ”identiteettipolitiikan käsitteen kirkastamisesta” suomenkielisessä keskustelussa on tuhoon tuomittu. On yltiöoptimistista toivoa (ja elitististä vaatia), että kovin moni Suomen poliittiseen keskusteluun osallistuva tuntisi viidenkymmenen vuoden takaisen amerikkalaisen kollektiivin pyrkimyksineen. Suomenkielisen sanan alkuperäistä merkitystä ei edes voi palauttaa 1970-luvulle, koska se on juurtunut vasta viime vuosina ja juuri niihin käyttöyhteyksiin, joita Koskela valittelee. Läpinäkyvänä yhdyssanana identiteettipolitiikka merkitsee identiteetillä tehtävää politiikkaa. Yleiskielen sanojen merkityksiä ei usein voi muuttaa kaikkein tarmokkaimmallakaan kielenhuoltotyöllä. Vasemmiston henkistä työpanosta tarvitaan muualla. Koskelan analyysi uusliberalistisen feminismin paradoksaalisuudesta on tarpeellinen, mutta jos sille halutaan vastakäsite, sellainen kannattaa nimetä suomenpuhujien omia ilmaisuvaroja käyttäen.
Matias Nurminen lupaa otsikossansa kirjoittavansa vasemmistolaisesta nettiaktivismista, mutta käsittelee lukuisissa tapauskuvauksissansa lähinnä sosiaalisen median tilaa oikeiston (mieli)vallan välineenä. Vasta aivan tekstin lopussa hän pääsee ehdottamaan, mitä pitäisi tehdä. Jäin odottamaan ajatusta julkisen sektorin sosiaalisen median alustasta, mutta Nurminen tyytyy vaatimaan kaupallisilta alustoilta vastuunkantoa. Hyvä uutinen on, että tällainen varovaisuus näyttää jo vanhentuneelta nyt, kun päivittäin yhä kasvava joukko X-käyttäjiä siirtyy vapaan lähdekoodin Bluesky-alustalle.
Muut päätösluvun ajatukset ovat tuoreita ja innostavia. Nurminen kirjoittaa, että ironia, sarkasmi ja aggressio ovat oikeiston aseita ja siihen varusteluun ei vasemmiston kannata voimiansa tuhlata. Tiede, tosiasiat ja kylmäpäinen kriittisyys antavat perustan vasemmistolaiselle dialogin kulttuurille, mutta yhteiskunnallisen keskustelun valtaaminen vaatii muutakin:
– Jokin uusi voi löytyä esimerkiksi ironian sävyt tiedostavasta vilpittömyydestä, joka avaa tuntemuksia, pelkoja ja tavoitteitaan avoimesti.
Nurmisen rohkeat sanat enteilevät julkisessa keskustelussa kaipaamaani metamodernistista, uusvilpitöntä käännettä, vaikka hän ei näitä käsitteitä käytäkään.
Kamppailu kaupunkitilasta on aiheena Jukka Peltokoskella. Vasemmiston kaupunkipolitiikan tavoitteeksi hän ehdottaa tilaa ekososiaaliselle elämäntavalle, jossa kaupunkilaiset voivat hyvin ja toteuttavat itseään vailla painetta kestämättömään kulutukseen. Peltokoski poimii historiallisia kaupunkiliikkeitä esikuviksi kamppailusta elinkelpoisen ja tasa-arvoisen kaupungin puolesta. Hyvää kaupunkia hän haluaa luoda osuuskunta- ja paikallisrahatoiminnalla, puolustamalla lähiluontoa ja laajentamalla epäkaupallisia tiloja. Hän toivoo kaupunkiviljelyn laajentamista, jopa jonkinasteista omavaraisuutta.
Suomen kaupunkien pahin rakenteellinen ongelma jää kuitenkin Peltokoskelta huomiotta: ne ovat nykyisellään osa autoiluyhteiskuntaa, jolle on uhrattu sekä kaupunkitila että lähiluonto. Suomessa on asukasta kohti enemmän asfalttia kuin missään muussa Euroopan maassa. Uutta hyvää kaupunkia, lähiluontoa, epäkaupallista tilaa ja kaupunkiviljelyksiä saamme vasta purkamalla asfalttia ja sitä tarvitsevaa autoiluyhteiskuntaa. Eikö tämä ole keskeinen osa Anderssonin ja Kontulan peräänkuuluttamaa ekologista uudelleenrakennusta?
Liban Sheikh kaipaa Suomeen rasismin ja luokkayhteiskunnan suhdetta käsittelevää kirjallisuutta ja ehdottaa vasemmistolle askeleita antirasistiseen politiikkaan. Aihe on mitä ajankohtaisin, mutta vaikeasti rajattavissa. Sheikhin määritelmä rasismille on pitkä ja monipolvinen, joten hän ehdottaa monenlaisia toimenpiteitä monenlaisiin ongelmiin, ihmiskaupasta viharikoksiin ja koulukiusaamisesta museoiden enemmistökansakeskeisyyteen. En usko, että rasismi on käyttökelpoinen sana näin laajasti sovellettuna. Sen pohjana on rodun käsite, joka identiteettinä on Benedict Andersonin ilmaisua käyttääkseni kuviteltu, vailla asiallista pohjaa. Sheikhin on kirjoitettava lainausmerkeissä ”rotu”, mutta johdoksesta rodullinen hän jättää lainausmerkit pois.
Ihminen luontaisesti pelkää vieraan näköisiä ja vieraalla tavalla käyttäytyviä lajitovereitaan. Tätä vieraskammoamme, ksenofobiaa, meidän jokaisen pitää juuria itsestämme, ja yhteisön tulisi tukea meitä sisäisessä kamppailussamme. Nyt yhteiskunta päinvastoin kannustaa ksenofobisiin reaktioihin, joiden viimeisimpänä kohtalokkaana tuloksena on Suomen kansainvälistä asemaa heikentävä itärajan sulkeminen muutaman sadan turvapaikanhakijan ministereissämme herättämän primitiivireaktion takia.
Sheikh kuvaa kansainvälistä kapitalismia rotusorrolle rakennettuna valtakoneistona. Itse jatkaisin tästä, kuinka Euroopan unioni sulkee rajojensa takaiset ihmiset köyhyyteen ja käyttää heitä hyväksi joko halpana työvoimana kotimaissansa tai laittomina siirtolaisina Euroopassa. Pahimmat seuraukset rasismistamme ja vieraskammostamme ovat Välimereen hukkuneille. Sheikh kuitenkin ehdottaa vain kansallisen tason rasisminvastaista ohjelmaa. Jos Eurooppa on linnake ulkomaailmaa vastaan, voiko sen sisään rakentaa solidaarista yhteiskuntaa? Ehkä rajojemme tulisi olla avoinna kaikille tulijoille yhtä lailla, kansallisuudesta riippumatta? Rutger Bregman on laskeskellut avoimien rajojen hyödyttävän koko ihmiskuntaa. Haluaisin vasemmistosta kannanottoa Bregmanin ajatuksiin, mutta saako sellaisista Nyky-Suomessa edes puhua?
Laura Kolehmainen ei käsittele puoluepoliittista vaikuttamista, vaan kirjoittaa kokemuksestansa Ilmastoveivi-kampanjan vetäjänä ja pohtii sen valossa, miten maailmaa voi muuttaa kansanliikkeiden kautta. Teos tarvitsee tätä näkökulmaa, sillä pelkällä parlamentaarisella toiminnalla vasemmisto ei koskaan ole saavuttanut mitään. Vasemmiston on kohdattava ilmastoliikettäkin dominoivat ”insinööri-Suomen teknologiauskoiset” ja pidettävä yhteiskunnan rakenteiden muuttamisen vaatimusta yllä niin kauan kuin keskustelu vielä on mahdollista.
Eroon kasvupakosta
Kirjan jälkimmäisessä osassa Työn ja rahan kysymyksiä ilahduttavan moni kirjoittaja hakee tietä ulos kasvutalousmallista. Töitä häviää, myöntävät niin Johanna Perkiö kuin Tero Toivanenkin, mutta se on välttämätöntä. Nykypäivän reformien on perustuttava talouden laajenemisen lopettamiseen, toteaa Vuorinen. Tämä on suoraa puhetta vasemmistolta: työ ei enää ole sille itseisarvo.
Osion aloittaa Anna Elomäen, Hanna-Kaisa Hoppanian ja Hanna Ylöstalon kirjoitus Kohti hoivaavaa taloutta. Pandemia nosti vihdoin esiin hoivan jatkuvasti marginalisoidun aseman talouden tukijalkana, mutta artikkeli puolustaa paikkaansa muutenkin: uusintavaa työtä tehdään yhteiskunnassa vähintään yhtä paljon kuin tuottavaa. Sitä ei saa sivuuttaa itsestäänselvyytenä. Kirjoituksen kärkenä on vaatimus hyväksyä uusintavaan työhön (mukaan lukien koulutukseen) käytetyt julkiset varat investoinneiksi, kun niitä tähän mennessä on kohdeltu vain menoerinä.
Johanna Perkiön otsikko on Perustulo kestävyysmurroksen työkaluna, mutta hän sovittelee muitakin varallisuudenjakoavaimia: haittaveroista maksettavaa sosiaalista osinkoa ja vapaaehtoistyöstä maksettavaa ekososiaalista osallisuustuloa. Kestävyysmurros merkitsee talouskasvun vaatimuksesta luopumista.
Ekososiaalisen osallisuustulon ajatus jatkaa luontevasti edellistä puheenvuoroa: osallisuustulo jakaisi yhteiskunnan resursseja hoivatalouden puolelle. Sosiaalinen osinko on ongelmallisempi tulonsiirtomuoto, sehän voisi ajaa yhtä monet riippuvuuteen ympäristön tuhoamisesta kuin fossiilitalouden työpaikat ovat ajaneet.
Kokoelman kirjoittajista ainoana Perkiö siteeraa Thomas Pikettyä, vaikkakin hieman vikaan: tulo- ja varallisuuserot ovat 1970-luvulta lähtien kasvaneet globaalin pohjoisen sisällä, kuten hän kirjoittaa, mutta samalla pohjoisen ja etelän välinen kuilu on viime vuosiin asti kaventunut. Tämä ei toki vaikuta perussanomaan: varallisuus jakautuu yhä epätasaisemmin ja sille on tehtävä jotain.
Vihreä siirtymä luo varmasti vähemmän uusia työpaikkoja kuin hävittää vanhoja (lisäisin: ellemme palaa pientilavaltaiseen agraariyhteiskuntaan!), mutta kestämättömästä tuotannosta on silti luovuttava. Perustulo antaa vakituisen työpaikkansa menettäneille mahdollisuuden osa-aikatyöhön ja uusien ammattien opiskeluun. Perustulosta on kirjoitettu jo paljon. Perkiön kirjoituksen tärkeintä sisältöä onkin loppupuolen lyhyt pohdinta siitä, miten ja millaisten kompromissien kautta nykyisistä tulonjakosysteemeistä voitaisiin siirtyä sitä kohti. Saksan Bürgergeld voisi olla alkutaipaleelle jonkinlainen esikuva, mutta se tai muut mallit maailmalta eivät mahdu tähän lyhyeen katsaukseen.
Teppo Eskelisen aiheena on äärimmäinen rikkaus, joka usein unohdetaan, kun vastuu maailman tilasta sysätään keskiluokalle. Miljonäärien vallankäyttöön saisi vasemmisto mielestäni puuttua useamminkin. Eurooppalaisen keskiluokan valta maailmassa on alkanut mureta, ja kehitys etenee nopeasti. Omistusten kasaantuessa aina harvempiin käsiin katoaa oikeiston rakastamalta ahkeruuden palkitsemisen retoriikalta viimeinenkin uskottavuus.
Eskelinen puhuu suoraan: pohjimmiltaan rikkaus perustuu aina tavalla tai toisella siihen, että joku toinen on köyhä. Hän kumoaa myytin vakavaraisten sijoittajien tarpeellisuudesta yhteiskunnille: vauraus ei synny siitä, että rikkaat investoisivat säästöjänsä, vaan investoinnit tehdään lainalla ja lainaa saa se, johon luotetaan. Yksityisen rikkauden kääntöpuolena on eriarvoisuus, joka rapauttaa luottamusta koko yhteiskunnassa. Eskelinen toteaa, että vielä pahempaa nyt keskellä ympäristökriisiä on se hillittömän kuluttamisen esikuva, jonka rikkailta saamme.
Eskelisen sanoin vasemmiston haaste on osata kertoa itsestään (ja maailmasta, minä lisäisin) enemmistöjen käsitteillä (viime vuosisadalla se siihen kykeni), kun se on tottunut puhumaan marginaalien äänellä ja puolesta. Tämä on vasemmiston tulevaisuuden lukko ja avain, mutta olennaisinta ei mielestäni ole edes vasemmistolaisten ratkaisujen läpimeno. Pelissä on kysymys siitä, ehtiikö eurooppalainen keskiluokka strategisesti liittoutua globaalin etelän kanssa ennen kuin rikkain prosentti harhauttaa meidät muut katkeraan keskinäiseen sotaan yhä vierasvihaisempaa retoriikkaa hyödyntävien oikeistojohtajien avulla. Näinhän Euroopassa kävi viime vuosisadan alussa.
Tero Toivanen jatkaa ekologisesta jälleenrakennuksesta. On lakattava palvomasta kilpailukykyä, myönnettävä nyky-Suomi luonnonvarojen riistoon perustuvaksi energiaintensiiviseksi resurssitaloudeksi ja muunnuttava siirtymätaloudeksi, joka pyrkii sopusointuun luonnon kanssa. Pandemiasta ja sodasta irrottautuminen tulisi ymmärtää viimeisenä mahdollisuutena katkaista riippuvuus fossiili-imperialismista (joka on nyt saanut Vladimir Putinilta kasvot).
Toivasen nostalgiseksi luonnehtima vihreä talouskasvustrategia tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiosatsauksineen kaikkineen ei Marinin aikaan riittänyt ekologisen jälleenrakennuksen käynnistämiseen ja vielä vähemmän se siihen riittää nykyisen hallituksen jäljiltä. Marinin hallitus ei kyennyt kytkeytymään irti ekstraktivistisista talousvallankäyttäjistä eikä siksi päässyt vihreän siirtymän alkuun. Jos vihreät vaikenevat tästä, on vasemmiston puhuttava. Ei edes hiilineutraaliustavoite, jota Toivanen piti vielä mahdollisena saavuttaa Suomen metsien hiilinielujen ansiosta, ole enää laskettavissa onnistumiseksi, kun metsät sittemmin paljastuivat päästölähteiksi ylihakkuiden takia.
Toivanen myöntää, että talouskasvun irtikytkentä luonnonvarojen kulutuksesta on osoittautunut mahdottomaksi. Jos vasemmistoliitto kokonaisuudessaan sisäistää ymmärryksen kestävän talouskasvun mahdottomuudesta, mikä vihreille on ollut hyvin hankalaa, puolue voi onnistua johtamaan voimia väistämättä edessä olevan yhteiskunnallisen siirtymän toteuttamiseen. Vasemmistossahan ymmärretään myös julkisen talouden menokuri yhteensovittamattomaksi kestävyyssiirtymän kanssa.
Toivanen peräänkuuluttaa talouteen kauan kaivattua suunnitelmallisuutta. Minunkin puolestani riittää jo suunnitelmatalouden liittäminen Neuvostoliittoon, jonka taloutta ei tosiasiassa suunniteltu asiantuntijapohjalta, kun kaikesta päätti pieni puoluejohto. Toivonen hahmottelee suunnitteluyksikköä, joka ylittäisi ministeriöiden keskinäisen nokittelun mutta toimisi kansallisen ja paikallisen demokratian päätösten alaisena. Tällaista yksikköä saamme varmaan odottaa, mutta hyvän yhteiskunnan suunnittelun tueksi on Suomeen puolisen vuotta Tulevaisuuden vasemmiston ilmestymisen jälkeen perustettu vasemmistotaustainen ajatushautomo Uuden talousajattelun keskus. Sen linja vaikuttaa sopivan yhteen Toivasen ajatusten ja Bios-tutkimusyksikön jälleenrakennussuunnitelmien kanssa.
Mitä on tehtävä?
Vasemmistonuorten puheenjohtaja Pinja Vuorinen ennustaa otsikossaan taantumaa, mutta käsittelee enemmän valintoja: ensinnäkin vaihtoehtoja, joita vasemmistolla on yhteiskunnalle tarjota ja toiseksi vaihtoehtoja, joiden eteen se itse ja erityisesti vasemmistoliitto – Vuorisen sanoin Suomen ainoa sosialidemokraattinen puolue – nyt on joutunut. Päätelmät ovat rehellisiä, mutta nyt hävittyjen vaalien jälkeen jo osin vanhentuneita. Tällä haavaa ei vasemmistoliitolla ole asiaa hallitukseen, mutta puolue on saanut sellaisen vyöryn uusia innokkaita jäseniä, että olisi tuhlausta muuntaa sitä pelkän vaalikoneiston suuntaan, niin kuin artikkeli yhtenä mahdollisena strategiana esittää.
– Mitä on tehtävä, Vuorinen kysyy Leninin sanoin, ja tarjoaa vastaukseksi kiertelemätöntä ja kansankielistä puhetta.
Miksi puhua ”kunta-alan palkkaohjelmasta”, kun pitäisi suorasanaisesti vaatia lisää liksaa? Olen tietenkin kaikesta samaa mieltä. Vuoriselta myös opin, että puolueen ikikömpelö iskulause ”kaikille, ei harvoille” on lähes suora käännös Ison-Britannian työväenpuolueen vaalilauseesta. Siksihän se ei suomeksi toimikaan. Äänestäjää jäävät häiritsemään ne harvat, jotka vasemmistoliitto haluaa jättää kaikesta hyvästä ilman (en suinkaan minä vain niihin kuulu?).
Vuorinen pohtii vasemmistolaisen populismin mahdollisuuksia Suomessa. Jos populismi mielletään elitismin vastakohdaksi, niin johonkin pisteeseen saakka se on oikea suunta. Mielelläni jatkaisin kielestä, jonka vasemmisto vaikuttaa kadottaneen. Julkisesta keskustelusta ovat kadonneet köyhyys, puute, sorto, riisto ja alaluokka, kaikki (valitettavasti) edelleen käyttökelpoisia sanoja. Liikaa taas kuulee puhuttavan marginaaleista ja sosioekonomisesta statuksesta. Vielä akateemisen jargonin leviämistä pahempaa on, kuinka oikeisto on pannut vasemmistolle omat sanansa suuhun. Eihän vasemmiston pitäisi puhua rahankäytöstä kuluttamisena, veronkorotuksista kiristyksinä eikä suuryrityksistä elinkeinoelämänä!
Lopuksi firenzeläinen tutkija Lorenzo Zamponi kirjoittaa ruokalähettien työtaistelusta Euroopan suurkaupungeissa. Aiheen nostaminen kirjan suurten yhteiskunnallisten teemojen rinnalle vaatii perusteluja, kun tekstin fokus vieläpä on Suomen ulkopuolella. Perustelut löytyvätkin viimeisestä alaluvusta Mahdottomasta järjestäytymisestä mahdollista, joka on tekstin tärkein. Ruokalähetit ovat ”yrittäjällistettyinä” suurten etujärjestöjen ja niiden vakiinnuttamien perinteisten vaikuttamisväylien ulkopuolella, mutta koko paisuneessa prekariaatissa niin poikkeuksellisen näkyvässä asemassa, että ovat uskaltaneet käydä kamppailuun kasvotonta alustataloutta vastaan ja jopa saavuttaneet erävoittoja.
– Tämä on tilaisuus, johon koko työväenliikkeen on tartuttava yhdessä, kirjoittaa Zamponi.
Ikävä kyllä teksti jää tähän eikä Zamponi pohdi, kuinka ammattiyhdistykset ja pätkätyöläiset saisivat voimansa yhdistettyä. Hän myöntää, ettei se ole ongelmatonta: ammattiliitot eivät Euroopassa ole lämmenneet edes vaatimuksille minimipalkasta.
Tähän päättyy Tulevaisuuden vasemmisto, ja se on kirjan suurin puute. Kansainvälinen solidaarisuus ja globaalit kamppailut olisivat tarvinneet oman käsittelynsä. Myös suuret työn murrokseen liittyvät kysymykset jäävät vastaamatta, minkä toimittajat esipuheessa myöntävätkin. Mitä suosiotaan menettäneiden ammattiliittojen pitäisi tehdä – vai tarvitaanko niitä enää? Tämän keskustelun aika näyttääkin olevan vasta tulossa. Elämme jo huonommassa tulevaisuudessa kuin kirjan kirjoittajat osasivat aavistaa: hallitusvallassa on Suomessa äärioikeisto, joka ensi töikseen haluaa vähentää työtaisteluoikeuksia ja pakottaa ammattiliitot polvilleen. Pitääkö ammattiyhdistysliikkeen tuhoutua ennen kuin jotain uutta nousee sen tilalle?
Kun uusi liike työvoiman riistoa vastaan nousee, se ei varmasti näytä entiseltä. Kenties sen kärjessä ovat ruokalähetit ja muut yrittäjällistetyt. Vaan entä jos voimakkaimmaksi yhteiskunnalliseksi protestiliikkeeksi nouseekin työstä kieltäytyminen? Siihen on koko vasemmiston ollut ainakin yhtä vaikea ottaa kantaa kuin ay-liikkeen prekariaatin vaatimuksiin. Työstäkieltäytymisliikkeestä Tulevaisuuden vasemmisto ei puhu, mutta vasemmiston on aika ottaa asia esille.