Tämä trumpilais-putinilainen iloton ja pakkomielteinen synkkämielisyys tuo mieleen keskiajan itseään ruoskivat munkit. Tuolloin lopunajan tunnelmat synnytti Euroopassa vuosina 1346–53 riehunut mustan rotan kirppujen levittämä paiserutto, musta surma. Se poisti yli kolmanneksen Euroopan väestöstä elävien kirjoista ja kiristi synkän kirkollisen vakavuuden ja elämänmyönteisen kansanomaisen kulttuurin välejä.
Veikkaanpa, että tämän nykyisen synkkämielisyyden aiheuttajana on ilmastomuutos ja kapitalismin tuhoa ennustava luonnonvarojen hupeneminen. Suurten löytöretkien ja yhteismaiden ryöstämisen kulta-ajat ovat ohi.
Saksalainen Martti Luther ja ranskalainen François Rabelais syntyivät vuonna 1483. Molemmat elivät suuren murrosajan keskellä, vaikka heidän tuotantonsa ja elämännäkemyksensä kulkivat päinvastaisiin suuntiin.
Siinä missä Luther vaati ihmistä nöyrtymään synteineen mukisematta Jumalan edessä, oli Rabelais´n tuotannossa ihmisen vapaudella keskeinen asema. Vapaus määritteli kaiken muun. Maailma oli suuri aarreaitta, jonka antimista oli kaikkien yhdessä nautittava, eikä ketään saanut sulkea elämän juhlien ulkopuolelle.
Benediktiinimunkki Rabelais toimi vuodesta 1524 suojelijansa piispa Geoffroy de Estimacin sihteerinä. Pitkillä piispan tarkastumatkoilla Rabelais tutustui kansaan ja maahan. Hän keskusteli talonpoikien ja käsityöläisten kanssa ja omaksui näiden rehevän kielenkäytön ja oppi puhumaan kansan kieltä.
Piispa Geoffroy rakasti aikansa ylhäisten tapaan loistoa. Rabelais joutui piispan seurassa aatelisten upeitten pitopöytien ääreen. Näin Rabelais oppi tuntemaan sekä kansan että ylhäisten tavat: talonpoikien keskuudessa hän kiroili talonpoikain lailla ja aateliston keskuudessa aatelisten tapaan.
Rabelaisin intohimona oli ivata ajan typeryyttä, pikkusielujen pedanttisuutta ja kirkon suojissa puuhailevien oikeaoppisten peripateetikkojen opillista onttoutta. Rabelaisin pantagruelismiksi kutsuman filosofian lähtökohtana oli iloinen mieli ja elämän pienten surujen halveksiminen. Pantagruelismi ei vaatinut mitään eikä julistanut korkeita aatteita. Sille riitti ilo sen itsensä vuoksi ja ilon tarjoama seurallisuus. Tässä mielessä se muistutti Kalevalan valoisaa elämänasennetta.
Tuolirosvot
Toisin kuin usein luullaan, ei Lutherkaan mikään lasiin sylkijä ollut. Hän rakasti hyvää viiniä, ruokaa, musiikkia ja iloista pöytäseuraa. Sävelsipä hän itsekin lukuisia lauluja. Jopa paavin lähettiläs Johannes Dantiscus joutui myöntämään, että Luther saattoi olla kiihkeä, sarkastinen ja ylimielinen, mutta hän oli myös loistavaa juomaseuraa siinä missä kuka tahansa muu paikallinen.
Lutherin mielestä kauppa oli syntisen ihmisluonnon ilmennys, koska se syrjäytti rakkauden käskyn, antamisen vastalahjaa toivomatta. Koronkiskureita Luther kutsui tuolirosvoiksi, jotka paistoivat takassa omenia viiniä nautiskellen, kun heidän velallisensa raatoivat hiki päässä saadakseen velkansa korot maksetuiksi.
Nämä korkoa kiskovat tuolirosvot laittoivat köyhän maksamaan hädästään ja he myivät lähimmäisensä hätää korkeita korkoja vastaan.
Lutherin mukaan henkilö, joka lainasi sillä tavalla, että otti takaisin parempaa ja enemmän, hän oli julkinen ja kirottu korkoa kiskova tuolirosvo.
Rabelais´n maailmankuva lähti siitä, että naurun oli vapautettava iloinen totuus maailmaa pimentävän synkän valheen verhosta. Nauru poisti sen pelon, minkä kärsimyksen ja väkivallan vakavuus muodosti. Hän puolusti iloista totuutta ja oikeutta nauruun. Vain nauru alensi synkän ja parjaavan keskiaikaisen vakavuuden.
Rabelais käänsi politiikan ja talouden salatut merkitykset ja mysteerit syömisen ja juomisen juhlivalle tasolle, jolloin vapauden tiellä olevat synkät pilvet väistyivät.
Ihmiset ovat syntyneet auttamaan ja pelastamaan toisiaan
Rabelais halusi kirjoittaa tämän puoleisen maallisen elämän ylistyslauluja. Suruttomat ja iloiset ”Tyhmyyden lapset” haluaisivat mennä maailman palvelukseen, mutta maailmaa oli mahdotonta miellyttää. Se oli liian vaativa kiristäessään ihmisestä ja elämästä irti yhtä ja ainoaa oikeaa totuutta.
Rabelais´in romaanin Pantgruellin kolmannen kirjan yksi peruskysymys on, voiko maailmaa kuvitella ilman velkoja. Maailma, joka ei lainaa mitään, on romaanin päähenkilö Panurgen mielestä pelkkä koiratarha. Silloin kukaan ei pelasta ketään, ihmisen on turha huutaa apua, jos kukaan ei ole kenellekään mitään velkaa. Jos kenelläkään ei ole keneltäkään mitään saatavia, ei kenenkään tarvitse välittää kenestäkään.
– Pian tuosta maailmasta katoavat myös usko, toivo ja rakkaus, sillä ihmiset ovat syntyneet auttamaan ja pelastamaan toisiaan. Tilalle astuvat epäluulo, ylenkatse ja katkeruus, ja niitä seuraa tuskien, kirousten ja kurjuuksien parvi, Panurge pohdiskelee puolustellessaan omaa tuhlaavaisuuttaan ja suuria velkojaan.
Itse asiassa Panurge esittää globaalin talouden perustekijät: kun jokainen on jatkuvasti velassa jollekulle, silloin velanantajat rukoilevat lakkaamatta Jumalaa suomaan velallisilleen kaikkea hyvää ja pitkän onnellisen elämän pelätessään, että velalliset kuolevat liian pian jättäen velkansa maksamatta.
– Velanantaja puhuu teistä aina joka paikassa hyvää ja etsii teille jatkuvasti uusia velkojia, jotta kaivaisitte tuolta peittääksenne täällä ja täyttäisitte hänen kuoppansa jonkun toisen maalla: olen tehnyt enemmän velkaa kuin saadaan tavuja yhdistettäessä kaikki konsonantit kaikkien vokaalien kanssa, joiden määrän jalo Ksenokrates aikanaan laski ja määritti. Plutharkoraksen mukaan Ksenokrates päätyi lukuun 100 200 000, Panurge selittää.
Aisankannattajien ja Mustasukkaisuuden jumalattaren juhlapäivä
Toiveista vapaa nukkuu levollisesti. Velkasuhteisiinsa tyytyväinen Panurge haluaisi luoda myös hyvän ihmissuhteen ja päästä onnelliseen avioliittoon. Hänen mieltään kuitenkin kalvaa epäilys, että rakkaus lahjoittaa epäitsekkäästi huojennuksen toiselle ja rakentaa hänelle itselleen taivaan helvetin toivottomuuteen.
Panurge pelkää joutuvansa aisankannattajaksi ja taloudellisesti hyväksikäytetyksi. Hän käy ystäviensä kanssa erilaisten ennustajien puheilla, mutta vastaus on aina sama:
– Vaimonne on teille uskoton, antautuu toisille ja tekee teistä aisankannattajan, lyö teitä kuin häärumpua ja kynii teidät putipuhtaaksi!
Ennustaja kertoo Panurgelle, että aisankannattajien juhlapäivä sijoittuu samalle päivälle Mustasukkaisuuden jumalattaren päivän kanssa.
– Hän on kaikkien naineiden miesten valtias, varsinkin niiden, joilla on kaunis vaimo. Tästä syystä uhrilahjoiksi määrättiin epäily, epäluulo, kiukku, tarkkailu, tutkinta ja vakoilu.
Marx kirjoitti vuonna 1844, että vaikka protestantismi ei ollut tosi ratkaisu, oli se tosi tehtävänasettelu. Luther voitti hartauden alamaisuuden, koska hän asetti sen tilalle vakaumuksen alamaisuuden. Hän mursi uskon auktoriteettiin, koska hän palautti uskon auktoriteettiin.
Luther muutti papit maallikoiksi muuttamalla maallikot papeiksi. Hän vapautti ihmiset ulkoisesta uskonnollisuudesta tekemällä uskonnollisuudesta ihmisen sisäisen maailman. Hän vapautti ruumiin kahleista ja kahlehti sydämen.
Marxin mukaan enää ei ollut kyseessä maallikon taistelu hänen ulkopuolellaan olevia pappeja vastaan. Kyseessä oli taistelu hänen sisäistä pappiaan, hänen pappismaista luontoaan vastaan. Maallikkojen muutos papeiksi vapautti maallikkopaavit, ruhtinaat, sekä heidän papistonsa, etuoikeutetut ja filisterit.
– Mutta yhtä vähän kuin vapautuminen pysähtyi ruhtinaisiin, yhtä vähän tulee omaisuuden maallistuminen pysähtymään kirkkojen ryöstöön, Marx ennakoi.
Suomessa ei uskonpuhdistusta käsitelty 1840-luvulla yhteismaiden ja kirkon omaisuuden ryöstön tai kapitalismin alkamisen näkökulmasta. Meillä se sai juhlavamman ilmaisun: protestanttinen työetiikka.
Rabelaisille onnellisin tilanne oli se, että helmiä ja jalokiviä olisi laivalasteittain, koska rikkaus on ihmisten yhteistä omaisuutta eikä sitä varten, että se olisi toisilta pois. Taistelu rikkauksista ei voi olla elämän tarkoitus vaan rikkauksista yhdessä nauttiminen.
Lähteitä:
Martti Luther: Valitut teokset III, toim: Lennart Pinomaa, WSOY 1983.
Jaana Hallamaa (toim.): Rahan teologia ja Euroopan kirkot – Lopun ajan sosiaalietiikka, Atena 1999.
Martin Marty: Martti Luther, suom. Sari-Anne Ahvonen, Ajatus Kirjat 2006.
Francois Rabelais: Pantagruellin kolmas kirja, suom. Ville Keynäs, alkusanat Kuisma Korhonen, WSOY 2009.