Suomen harkinta irtautua Ottawan sopimuksesta on vakava muistutus siitä, kuinka nopeasti turvallisuuspuhe voi syrjäyttää sitoutumisemme kansainvälisiin sitoumuksiin. Jalkaväkimiinat ovat aseita, jotka eivät tee eroa sotilaan ja siviilin välillä. Ne tappavat vielä vuosia konfliktien jälkeen – hiljaa, näkymättömästi ja usein täysin sattumanvaraisesti.
Eduskunnassa käytiin tiistaina lähetekeskustelu Ottawan sopimuksesta irtautumisesta. Argumentteina käytettiin muun muassa sitä, että Suomen turvallisuustilanne on muuttunut. Mikä kuitenkaan ei ole muuttunut, on miinojen siviilien tappavuus ja Suomen kansainväliset velvoitteet suojella siviilejä konflikteissa.
Ottawan sopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 2012, on kansainvälinen lupaus siitä, että siviilien henki on arvokkaampi kuin yksittäisen aseen taktinen hyöty. Sopimuksen humanitaarinen perusta ei ole vuosien saatossa kadonnut mihinkään. On kiistatonta, että miinat edelleen aiheuttavat kärsimystä ja ovat vaarallisia.
On huolestuttavaa, että keskustelussa miinojen palauttamisesta puhutaan paljon turvallisuudesta, mutta ei lainkaan lasten ja siviilien turvallisuudesta. Suomi on sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen, joka velvoittaa suojelemaan lapsia aseellisilta selkkauksilta ja takaamaan heidän oikeutensa elämään. Missä on tämä velvoite nyt, kun miinojen paluu halutaan toteuttaa kiireellä ja ilman kunnollista eettistä arviointia?
Vuonna 2011 hallituksen esityksessä todettiin, että jalkaväkimiinat voidaan korvata muilla puolustuskeinoilla. Onko todella niin, että vuonna 2025, teknologian ja puolustusteollisuuden kehityksen aikakaudella, olemme tilanteessa, jossa miinat ovat ainoa vaihtoehto? Vai onko kyse poliittisesta haluttomuudesta etsiä eettisesti kestävämpiä ratkaisuja?
Kansainväliset sopimukset, kuten Geneven sopimus ja Rooman perussääntö, velvoittavat suojelemaan siviilejä, myös silloin, kun se on vaikeaa. Ottawan sopimuksesta irtautuminen ei vapauta Suomea näistä velvoitteista. Se vain paljastaa, kuinka valikoivasti olemme valmiita niitä noudattamaan.
Jos Suomi todella haluaa olla kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien puolustaja, sen on pysyttävä Ottawan sopimuksessa. Miinat eivät ole puolustusratkaisu vaan ne ovat moraalinen ja inhimillinen epäonnistuminen.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton varapuheenjohtaja.
Lähteet
HE 15/2011 https://finlex.fi/fi/hallituksen-esitykset/2011/15
Ottawan sopimus Convention on the Prohibition of the Use, Stockpiling, Production and Transfer of Anti-Personnel Mines and on Their Destruction. United Nations, Treaty Series, vol. 2056, p. 211; C.N.163.2003.
Jalkaväkimiinojen palauttamista kannattavat, jotka uskottelevat Suomen armeijan käyttävän miinoja ”vastuullisesti,” unohtavat että sodan kaaottisissa oloissa vihollisen asentamat miinat usein jäävät vihollisen vetäydyttyä kadoksiin, kuten kävi Lapin sodan aikaan saksalaisten kylvämille miinoille. Miinojen kannattajien mukaan omien miinojen vakuutetaan olevan tarkoissa miinakartoissa, mutta sodan nopeasti vaihtuvissa tilanteissa ne voivat jäädä tekemättä. Sota-asiantuntijoiden mukaan mahdollinen seuraava sota soditaan koko Suomen alueella, niitä ei siten asenneta vain itärajalle, vaan tarvittaessa siviiliasutuksen sekaan.
Lapin sodan jälkeen n.300 siviiliä kuoli miinojen uhreina, 2/3 näistä oli kotiinsa palanneita siviilejä, joista lapsia 67.
Vammautuneita n.300, pioneereja ja armeijan palveluksessa olevia siviilimiinanraivaajia menehtyi n. 100.
Kadoksissa olevat miinat ovat yhä, 80 vuoden jälkeen vaarallisia. Armeijan asiantuntijat arvelevat kadoksissa olevan yhä n. 100 000 räjähdettä.
Suomella on kokemuksia miinojen pirullisuudesta, varsinkin Lapin siviiliväestöllä sodan jälkeen, mutta ne unohdettu, samoin kuin koko saatanallinen toinen maailmansota. Nyt vouhkataan taas aseistautumisesta ja sotaan valmistautumisesta. Eletään taas kerran pyssy-uskon aikaa.
Eivät herrat mitään eettisiä ratkaisuja halua hakeakaan, pikemminkin ”halpuutettuja”.
Onhan kyseessä heidän omistustensa ja sijoitustensa suojeleminen pahalta maailmalta ja sen ihmisiltä.