Lokakuussa 1971 olin DDR:n, Berliinin lentokentällä Schönefeldtissä, kun Neuvostoliiton johtaja Leonid Iljitš Brežnev saapui Pariisin vierailunsa jälkeen Berliiniin virkaveljensä Erich Honeckerin vieraaksi. Olin muiden toimittajien mukana seuraamassa vastaanottoseremoniaa, jossa ei minun nähteni tapahtunut muuta kuin isännän ja vieraan ohimarssi.
Tuohon aikaan käytiin keskusteluja toisen maailmansodan voittajavaltioiden kesken Berliinin asemasta ja Brežnev tuli kertomaan DDR:n johtajille, miten heidän pitäisi edistää tärkeää asiaa. Sopimus solmittiin myöhemmin ja oikeastaan siitä alkoi liennytys, joka johti myöhemmin DDR:n tunnustamiseen ja mahdollisti Helsingissä järjestetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyö- eli ETY-kokouksen.
Sillä oli vaikutuksensa myös myöhempään Berliinin muurin kaatumiseen ja Saksan yhdistymiseen. En näitä taustaseikkoja silloin juuri tuntenut, mutta ajattelin, ettei minulla tämän jälkeen olisi mahdollisuutta näitä kahta johtajaa nähdä läheltä, ellen nyt toimisi. Otin valokuvan, joka muistuttaa yli 50 vuotta sitten tapahtuneesta. Näin nämä samat miehet myöhemminkin muutaman kerran, mutta ensimmäinen tapaaminen jää aina parhaiten mieleen.
Brežnevin pääviesti Honeckerille oli, näin myöhemmin todettiin, että DDR:n ei pidä esittää liian tiukkoja vaatimuksia Länsi-Berliinin asemasta, jotta neuvottelut eivät venyisi kovin pitkään. Brežnevillä ei ollut mielessään pelkästään Saksan kysymys, vaan koko Euroopan tilanne. Hän ajoi pontevasti Euroopan turvallisuuskokousta, jossa maanosan silloiset rajat todettaisiin pysyviksi. Tuolloin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen toteuttamisesta puhuttiin paljon, mutta avoimet kysymykset Berliinistä estivät eteenpäin pääsyn.
Toisen kerran näin Leonid Iljitšin Prahassa helmikuussa 1973, kun siellä juhlittiin sosialistisen Tšekkoslovakian 25-vuotispäivää. Oli kulunut vajaat 5 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto oli kukistanut Prahan kevääksi kutsutun yrityksen maan demokratisoimiseksi. Juhlat olivatkin ennen muuta näytös uskollisuudesta Neuvostoliitolle ja sen johtajalle.
Vierailu ei kuitenkaan ollut Brežneville helppo. Hän teki matkan Moskovasta Prahaan junalla, ja uskollisuuden osoitukseksi isännät järjestivät monilla suuremmilla rautatieasemilla vieraalle tervetuliaisjuhlan. Tšekkoslovakia oli pitkä maa ja yöjunalla matkustava vieras herätettiin matkansa aikana kymmenkunta kertaa hurraavan kansan osoittaessa hänelle kovaäänisesti suosiota.
Seuraavan kerran Brežnev vaikutti elämääni – tosin etänä – kun hän toukokuun lopulla 1973 vieraili Länsi-Saksan pääkaupungissa Bonnissa. Berliinistä käsin oli helppo uutisoida tapausta, koska lännenkin televisiokanavat näkyivät. Ongelmaksi osoittautui se, että tuohon aikaan oli Suomessa teknisten lakko, jonka seurauksena puhelinliikenne oli poikki Suomen ja melkein koko muun maailman välillä. Yhteydet Moskovaan kuitenkin toimivat.
Niinpä sovin Kansan Uutisten Moskovan kirjeenvaihtajan Veli Pelkosen kanssa, että sanelen uutiseni puhelimitse hänelle, hän nauhoittaa sen ja lukee edelleen Helsinkiin. Näin uutisvälitys toimi mutkan kautta. Suuret lehtitalot, kuten Helsingin Sanomat hoiti uutisvälityksen niin, että kirjeenvaihtajat maailmalla toimittivat juttunsa Tukholman toimitukseen, josta ne lähetettiin lentokoneella Helsinkiin.
Lokakuussa 1974 pääsin hyvin lähelle Brežneviä, joka oli saapunut Berliiniin juhlimaan 25 vuotta täyttävää DDR:n valtiota. Merkkipäivän kunniaksi järjestettiin suuri vastaanotto DDR:n valtionpäämiehen palatsissa ja veljespuolueiden kirjeenvaihtajat olivat kutsuvieraiden joukossa. Noudatin kutsua, koska tiesin, ettei mitään vastaavaa voi myöhemmin sattua kohdalleni.
Kun astuin talon pääovesta sisään ja aloin nousta portaita toiseen kerrokseen, television kameramiesten valonheittimet sytytettiin, kohdistettiin minuun päin ja kamerat alkoivat surista. Ymmärsin kyllä, etten minä ollut kohteena ja katsoin sivulle nähdäkseni, kenet toimittajien haukansilmät olivat bonganneet. Oloni alkoi tuntua vähän epävarmalta, kun huomasin, että vieressä portaita nousi upseeri, jonka housujen punaiset nauhat olivat erittäin leveät. Siinä vierelläni harppoi portaita ylös Varsovan liiton joukkojen komentaja marsalkka Ivan Jakubovski. Hidastin vähän vauhtia muistaessani, että itse olin vain reservin alikersantti.
Vastaanoton kunniavieras oli Leonid Brežnev. Tilaisuus järjestettiin kahdessa salissa, joissa pöydät notkuivat juomia ja syötävää. Menin ensin ”pääsaliin”, johon kunniavierastakin odotettiin. Hän saapuikin hyväntuulisena salin etuosaan katetun ”puhemiehistön” pöydän taakse. Minua tämän joukon katseleminen ei kovin kauan kiinnostanut, varsinkin kun pian huomasin, että salissa oli ahdasta ja miltei mahdotonta päästä pöytien lähelle ruokien ja juomien kimppuun. Hivuttauduin hiljaa toiseen saliin, jossa oli tilaa ja myös monia tuttuja kollegoja.
Ilta meni mukavasti, kunnes kello oli 23.00. Sotilassoittokunta ”pääsalissa” lopetti tanssimusiikin esittämisen ja isännät lähtivät kotiin. Leonid Iljitš oli kuitenkin vauhdissa. Hänen mielestään ilta oli vielä nuori. Hän ei lähtenyt nukkumaan, vaan tuli siihen saliin, jossa minäkin olin.
Turvamiehet avasivat ovet ja tekivät tilaa. Melkoisessa hiprakassa ollut kunniavieras katsoi ensin, minne oli tullut ja huomasi lähellään kauniin keski-ikäisen naisen. Hän meni luo, kumarsi ja alkoi tanssia daamin kanssa valssia. Hetken kuluttua hän kai huomasi, ettei musiikki enää soinutkaan, lopetti tanssin ja vetäytyi turvamiesten saattelemana ulko-ovea kohti.
Sen jälkeen en enää tavannutkaan Leonid Iljitšiä. Kun vuonna 1984 muutin kirjeenvaihtajaksi Moskovaan, hänen paikallaan oli jo Juri Vladimirovitš Andropov.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ulkomaan kirjeenvaihtaja.