Kansan ääni on kuulunut lähinnä lehtien yleisönosastoissa ja henkilökohtaista -palstoilla. Somettaako kansa vihdoin itsensä vallanpitäjien kuulo- ja näköetäisyydelle. Tätä tarkastellaan Juha Drufvan juttusarjan viidennessä osassa Kansan sana journalismissa.
– Muuta varten ei kansaa koota kuin sotaan ja äänestämään, Erno Paasilinna on todennut.
Pakina, tuo lyhyt humoristinen kirjoitelma sanomalehdessä oli vuosikymmeniä suurta koko kansan huvia. Kun Satakunnan Kansa vietti 110-vuotisjuhliaan vuonna 1983, lehti julkaisi juhlan kunniaksi valikoiman nimeltä Vuosisadan pakinoita.
Kirjan esipuheessa toimittaja Jarmo Huida arvioi, että lehti oli julkaissut noin 15–20 000 pakinaa. Kirjaan oli valikoitu 28 pakinoitsijan hengentuotteita. Kun jokaisen sanomalehden kunnia-asiana oli julkaista pakinoita, tästä voimme hieman päätellä, millainen määrä pakinoita on nähnyt päivänvalon.
Pakinaa on kutsuttu ainoaksi jäljellä olevaksi yhdyssiteeksi jokapäiväisen elämän ja taiteen välillä. Pakina määritellään kevyehköksi, usein huvittavaksi kirjoitelmaksi, jonka alkujuurena on jutustelu, pakiseminen. Pelkkä liioitteleminen pakinan tehokeinona ei riitä, mikäli tapahtumia ei kyetä pelkistämään.
Tekohauska pakinayritelmä on eräänlainen huono iskelmä, joka virkistää hetken aikaa tapettaessa ja tylsyyttä pois hätyytellessä, kuten jänisräikkä, jonka alle linnunlaulu katoaa, mutta sitä ei jaksa kauaa kuunnella.
Ennakkoluulot ja perinteet jyräävät helposti yksilön arvostelukyvyn yli. Huumorin kirkastamina monet ihanteet eivät näyttäydy ehdottomilta ja pysyviltä, vaan suhteellisilta, jotka muuttuvat aikakausien ja sukupolvien mukana.
Kuitenkin poliittinen satiiri on aika heikosti juurtunut suomalaisen kulttuurin maaperään. Mieluummin politiikasta haluttaisiin tehdä liike- ja pankkisalaisuus kuin naurun asia.
Useimmiten arkiajattelussa satiiri, huumori ja iva sekoittuvat keskenään. Huumori suhtautuu myötämielisen lempeästi ihmisen heikkouksiin, satiiri piiskaa varsinkin valtaapitävien heikkouksia. Ivallisuus on usein yläluokan harjoittamaa yhteiskuntakiusaamista, nurkan takaa kivittämistä, ilkeyden haaveen toteuttamista.
”Vaaran vuosina” kansan sana nousi arvoon arvaamattomaan
Ennen sotia Yleisradion ohjelmat sisälsivät enemmän vallanpitäjien sopivaksi katsomaa puhetta kansalle kuin kansan itsensä puhetta vallanpitäjille. Kansaa ohjeistettiin mieluummin oikeaan ajatteluun kuin oman mielipiteen muodostamiseen.
Politiikan tutkija Jaakko Nousiaisen (1931–2022) mukaan vuosien 1945–48 välisenä ajanjaksona Suomen kansan ääni jouduttiin ottamaan huomioon ihan vakavissaan niin politiikassa kuin kaikessa tiedonvälityksessä. Hella Wuolijoen johtama Yleisradio sai oikeiston järkytyksen partaalle.
Sodan jälkeinen tilanne oli herkkä ja ylikuumeni helposti, mutta toiveikas kehitys nosti kansan sanan arvoon arvaamattomaan. Nuo vuodet olivat kansan syvistä riveistä nousevan demokratian kehittymisen mahdollisuuksien kulta-aikaa.
Oikeistolle vasemmiston voitot näyttäytyivät poliittisina tappioina ja suurena uhkana, vaaran vuosina. Niistä tuli oikeistolle vihollisukuvia, suuria poliittisia mörköjä, joita tuli kaikin voimin ja keinoin vastustaa. Demokratiahaaveet romutettiin nopeasti vaaran vuosien propagandalla ja ne hukutettiin huhujen ja väärinkäsitysten alle.
Vuonna 1974 perustettiin Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) Max Jacobsonin johdolla. Välittömästi perustamisensa jälkeen EVA aloitti laajamittaisen mediakotieläintuotannon.
Amerikkalaistyylisellä massakulttuurin hormonihoidolla tuotannon tulokset alkoivat pian näkyä. Helsingin ETY-kokouksen jälkimainingeissa vasemmistolainen nuorisliikehdintä alkoi hiipua, kun osa nuorisoliikkeiden pääagitaattoreista siirtyi EVA:n ideologian palvelukseen.
Sasu Punanen
Samassa jamassa kuin syksyllä 1948 oli kansan sana myös 30 vuotta aikaisemmin syksyllä 1918, kun pakinoitsija Sasu Punanen, alias Yrjö Räisänen (1888–1948) aloitti pakinoimisen Suomen Sosiaalidemokraatissa syyskuun 15. päivänä 1918 otsikolla Mitä Sasulle kuuluu?
Heti aloittaessaan Räisänen tavoitti oman aikakautensa syvimmän olemuksen. Hän oli vapautunut Isosaaren vankileiriltä muutamaa viikkoa aikaisemmin. Nimimerkkinsä hän nappasi Juhani Ahon vuonna 1892 julkaisemasta samannimisestä novellista.
Ahon kuvaama Sasu Punanen on pulleahko saunan ystävä, suorastaan saunomisen huippuasiantuntija. Joviaalinen, elämänmyönteisesti naurava Sasu oli Rauol Palmgrenin sanoin patentti-isänmaallisuuden naamionpaljastaja ja oikeistolle pelätyimpiä ja vihatuimpia vastustajia. Ajan Suunta -lehti nimitti Sasun Sirkuskadun kellarikyyksi:
– Minä, Sasu Punanen, suomalainen saunankävijä, spesialisti alallani, rupean itse nyt saunottajaksi. Annan saunan silloin tällöin ja kelle sattuu, suomalaisen saunan. Tekisi mieli antaa joskus, kun näin viran ottaa, oikein näpäkkä sauna, sellainen maineeni mukainen, mutta pelkään että kiuas ei vielä kestä.
– Jos kiuas nyt ei sillä löylyllä halkeaisikaan, niin halkeaisi se ainakin löylytettävän huudosta. Äänellä on joskus Jerikon muuritkin murskattu, miksei yksi Sasu Punasen kiuas saattaisi joutua saman kohtalon alaiseksi. Alkakaamme siis taitavasti, niin kuin siistien ja siviäin sopii, Sasu aloitti ensimmäisen pakinansa.
Kiittämättömät kuninkaantekijät
Sasu Punasen aloittaessa pakinoimisensa, Suomessa elettiin kuningasfarssin irvokkaita loppukohtauksia. Tammikuun 27. päivänä 1919 Saksan keisari Vilhelm II täytti 60 vuotta. Sasu ihmetteli pakinassaan Vuosi sitten, ettei Suomen porvarit ”muistaneet” onnitella edelliskevään auttajaansa Saksan keisaria kuin Lördagen-lehdessä otsikolla Suomen hyväntekijä.
Sasu lausui syvän halveksumisensa suomalaiselle porvarille ja hänen sanomalehdilleen, jotka eivät jättäneet kenenkään 60 vuotta täyttäneen pyhäkoulunopettajan kuvaa julkaisematta.
Nyt se ei muistanut entistä Saksan keisaria, joka vajaa vuosi aiemmin oli niin paljon Suomen porvaria yläpuolella, ettei tämä olisi ollut kelvollinen keisarin kengännauhoja päästämään.
Ja nyt Vilhelm Hohenzollern oli Hollannissa maanpaossa kuin suomalaiset punakaartilaiset Venäjällä. Molempia odotti kotimaassaan hirveät oikeudenkäynnit.
Hiljaista oli lehdistössä myös Hessenin prinssi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi valitsemisen vuosipäivänä 9.10.1919. Sasu muistutti pakinassaan vuoden takaista titteliehdotusta Suomen kuninkaalle:
– Me Kaarle I, Jumalan armosta ja kansan tahdosta, Suomen ja Karjalan Kuningas, Vienan Herttua, Ahvenanmaan Herra ym. ym. ym.
– Ja kuinka on Vienan herttuan kanssa, kuka on sen herttua? Sasu kysyi ja vastasi:
–Oskari Tokoihan on siellä, ynnä ne sata muuta, jotka jäivät Muurmanin Legioonasta sinne herttuan hoviväeksi. Ja Karjalan kuningas on Lenin.
Katse takaisin Venäjälle
Sasun mielestä monarkistinen Suomen kansa oli kiittämätöntä, kun sen lehdissä ei kerrottu mitään ainutlaatuisesta Suomen kuninkaan valitsemisen vuosipäivästä:
– Apea on mieliala monessa tosikansallismielisessä kodissa tänään, kun perheen pää illalla, takkavalkean ääressä istuessaan, kertoo lapsilleen sadun Suomen kuninkaasta, jota ei koskaan tullut, Sasu kirjoitti.
Mutta kuningasmieliset käänsivät katseensa Vilhelm II:sta takaisin Venäjälle, jossa kenraali Nikolai Judenitsh valkoisten päällikkönä valoi uskoa keisarikunnan paluuseen.
Sasu ihmetteli tätä mielialojen äkkikäännöstä, kun vielä vuosi aikaisemmin häädettiin maasta tuhansia venäläisiä porvariperheitä ja heidän huonekalunsa anastettiin pilkkahinnasta:
– Kaikenlaiset suomettarelaiset kakarat näyttelivät vielä vuosi sitten tosivenäläisille kieltään ja huutelivat katujen kulmissa: ryssä, ryssä. Mikä heillä nyt on mielessään? Suomettarelaiset tahtovat omaa, tosisuomalaista miestään kenraalikuvernöörin paikalle ja Huvudstadsbladet, se vanha kettu, koettaa taas luovia, että saisi sitten, kuten Bobrikoffin ja Seyninkin aikana, sakot ja linnanvankeudet armossa anteeksi. Sasu joutui toteamaan, että jälleen kerran Suomen riippumattomuus roikkui.
Vaivaiskoivutasavalta
Sasu Punanen aloitti pakinoimisen kuten Elmer Diktonius (1896–1961) runoilemisen kuvaannollisesti sanoen vankileirien porteilla ja teloitettujen punakaartilaisten haudoilla seisten, heidän aikomustensa oikeutusta julistaen, heidän kunniaansa puolustaen.
Sosiaalidemokraatissa (26.7.1930) Sasu pisteli eräitä kommunistikäännynnäisiä:
– Kareksen vallankumous, jonka merkeissä viime ajat on eletty, on äkkijyrkissä veljeksissä saanut paniikin aikaan. Hätäpäissään ovat he sanomalehti-ilmoituksilla julistaneet luopuvansa mielipiteistään ja menevänsä nyt maailmankatsomuksessaan niin kauaksi oikealle kuin kärsii, ihan vaikka rovasti Kareksen syliin:
– Kuitenkin heränneetkin olivat hekin pohjaltaan ihan yksiä Pulliaisia meidän muiden kanssa, totesi Sasu lempeästi Sosiaalidemokraatissa 5.4.1931.
Kuvatessaan 3. 3. 1931 silloista presidentinvaihdosjuhlaa Sasu nimitti Suomea vaivaiskoivutasavallaksi. Kokoomuksen 70-vuotias P.E. Svinhufvud valittiin presidentiksi kolmannella kierroksella äänin 151–149. Edistyspuolueen K.J. Ståhlberg hävisi, kun maalaisliitto asettui Svinhufvudin taakse.
Sasu arvioi, että suuren maailman ihmiset varmaankin suovat tämän meidän vaivaiskoivutasavallan itsestään tykkääville ja omaa tärkeyttään mielellään alleviivaaville tavallisille Pulliaisille senkin ilon, että täällä ovat keskellä päivää frakeissa muutkin kuin ruumiinkantajat.
Suuren 30-luvun laman yhä syvetessä Sasu ihmetteli 15.1.1932:
– Nähtävästi on nyt vihdoin tullut ´pää vetävän käteen´, sillä niin tavatonta on jo tapahtunut, että huomaamme porvarilehden (Lapin Kansa) kirjoittavan varsin voimallisesti työmiesten palkkain alentamista vastaan.
Sasu kuin Chaplin
Yrjö Räisäsen täyttäessä 50 vuotta, Jarno Pennanen kirjoitti Kirjallisuuslehdessä, että maan ensimmäinen poliittinen sanomalehtimies istui työväenlehden toimituksessa. Eikä se ollut mikään sattuma.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa ei porvarillisella lehtimiehellä ollut selkänojaa rahavaltaa vastaan, ja se erotti hänet yleisöstä. Työväenlehden toimittaja voi nojata joukkoihin. Pennasen mukaan Sasu Punanen oli työväestön keskuudessa tyyppinä yhtä tuttu kuin Chaplin:
– Se on tyytyväinen, vaatimaton, ja samalla vähän itserakaskin, vielä enemmän mukavuutta rakastava. Se on pikkuisen kirkollinen, pikkuisen vanhoillinen ja pikkuisen edistyksellinen.
– Nämä ominaisuudet sopivat pakinoitsijalle kuin nyrkki silmään. Pakinan on oltava samalla sekä kevyt että henkevä, milloin vakava, mutta ei koskaan pedanttinen. Pakinoitsijan on kyettävä kertoilemaan kaikesta eikä välttämättä mistään.
Yrjö Räisänen erotettiin 6.10.1939 Sosiaalidemokraatin palveluksesta, koska hän puolusti pakinassaan nuorta kommunistia Elli Parkkaria.
Parkkari oli tuomittu vankilaan, koska hän oli opiskellut Lenin-koulussa Neuvostoliitossa. Sasu kirjoitti, että Suomen lakien mukaan oli luvallista matkustaa ja opiskella. Tämä oli liikaa Väinö Tannerille.
Vastineessaan 11. lokakuuta 1939 Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan johtokunnalle Räisänen totesi, että poliittisen päiväpakinoitsijan on usein annettava pakinalleen henkilökohtainen sävy, jos aikoo kirjoittaa pirteäsi ja selvästi:
– Siinä ei voida välttää kirpeääkään väittelyä. Olen kuitenkin yleensä koettanut saada väittelyn huumorin ja satiirin höystämäksi ja niin pyrkinyt välttämään törkeätä ja sopimatonta hyökkäilyä, mitä taas vastapuoleni, porvarilliset kynäilijät eivät ole yrittäneetkään tehdä.
– Persoonallinen sävy kuuluu poliittisen päiväpakinoitsijan tyyliin niin olennaisesti, että jos se jätetään pois, menettää pakina suuren osan arvoaan ja merkitystään.
Kaapro Jääskeläinen
Kaapro Jääskeläinen, Sasu Punanen ja Aapeli ovat suomalaisen sanomalehtipakinan kolme kovaa nimeä. Heidän kannoillaan tulivat 1960-luvulta lähtien Bisquit (Seppo Ahti, s. 1944) ja Origo (Jouni Lompolo 1936–2010) ja muutama muu, kunnes apinalaatikkokolumnistit valtasivat pakinapalstojen paikat. Samalla huumori katosi.
Bisquitin oivalluksia: Totuus on pieleenmennyttä propagandaa. Eduskunta – neljä vuotta luritushuonetta. Vahingonilon asemesta voi surra toisen menestystä. Todella kiero mies: ei tarkoittanut, mitä jätti sanomatta.
Origo: Uutiset ovat totuuksia, joiden paikkansapitämättömyys annetaan anteeksi niiden ajankohtaisuuden takia.
Kaapro Jääskeläistä (A.B. Mäkelä, 1862–1932) pidetään suomalaisen humoristisen lehtipakinan perustajana. Hänen Työmies -lehteen vuosina 1888–1908 kirjoittamista pakinoista koottiin kokoelmat Iloisia juttuja sekä Totta toinen puoli. Leikillisen pilapuheen kohteet vaihtelivat alistuneesta kansasta pöyhkeisiin virkamiehiin ja pappeihin.
Jääskeläinen pohdiskeli vuonna 1898, miten syntymässä herran ja työläisen ihmistyypit olivat samanlaisia ja kielen opinnotkin alkoivat samalla tavalla: opittiin, että lehmä sanoo ”am-muuh” ja koira ”hau-hau”, mutta tähän työläisen opinnot sitten päättyivätkin.
Herran vesa jatkoi kielellistä urheiluaan naimattomien tätien perinnön takaavaan ruotsin kieleen, etuoikeuksia tuovaan virkamieskieleen ja kuolleisiin kieliin asti:
– Toinen eroavaisuus herran ja työmiehen välillä on hampaissa. Työmiehen hampaat, olipa niitä paljon taikka vähän, ovat suussa vuorokauden ympäri, mutta herra pistää enimmät niistä yöksi vesilasiin.
Keinutuolin ylistys
Harvoin ihminen kokee elämässään riittävästi unelmia ja jännitystä. Enimmäkseen hän eleskelee pienempien tai suurempien pettymysten, surujen tai alakuloisuuden tunnelmissa. Viihteessä taas kaikki tapahtuu liian ihmeellisesti ja helposti.
Pakina ei saa kehitellä unelmia, jotka eivät tavallisessa arkielämässä toteudu. Se ei saa lisätä katteetonta optimismia tai pakoa todellisuudesta. Pakinan aiheena ovatkin usein erilaiset kiusat ja harmin paikat, kun asiat eivät suju toivotulla tavalla.
Aapeli harmitteli, miten totuuden hautajaisissa laulettiin aina samaa virttä: sinä olet väärässä ja minä oikeassa. Pakinoitsija joutui sovittelemaan tämän jyrkkyyden välillä, ja siihen tarvittiin keinutuolin narinaa, jotta ratkaisun miettiminen onnistuisi.
Pakinassa Keinutuoli Aapeli hahmotteli karnevalistisen elämänfilosofiansa. Keinutuoli on hyväntahdon ja mielenmaltin tyyssija, letkuvarsipiipun ja lämpimien tohvelien kolmas veli. Keinutuolissa ei ajatella pahoja ajatuksia. Maailmanvalloittajat eivät ole istuneet keinutuolissa. Jos he olisivat sen tehneet ja kesken suurten unelmiensa torkahtaneet istuimensa ystävälliseen narinaan, niin maailmassa olisi monta leskeä vähemmän.
Keinutuolin syrjäyttäminen nojatuolilla, eli laiskanlinnalla oli kohtalokas erehdys. Ihminen menetti ruumiillisenkin ryhtinsä. Ajatus ja peräpukamat hautuivat tylsässä paikallaanolossa. Siihen kun lisättiin vielä typerät televisio-ohjelmat, oli kulttuurillinen ja kansansivistyksellinen katastrofi valmis:
– Sen sijaan keinutuoli siirtää kulttuuriperinnettä eteenpäin. Sen selkänojasta on yksi piena poikki ja sen käsipuuhun olemme jäljistä päätellen aikoinaan koetelleet maitohampaittemme terävyyttä. Se on vaatimattomalla tavalla arvokas kuin osuuskassan johtaja. Jos se nariseekin, niin sen äänessä on kuitenkin samaa kodikasta hartautta kuin harmaantuneen vaalikolpotöörin itsekehussa.
– Keinutuoleissaan esi-isämme kiistelivät Napoleonista ja esi-äitimme pelkäsivät maailmanloppua. Me tarvitsemme enemmän keinutuolissa kiikuteltua taikauskoa yksinkertaisen elämän siunaukseen kuin tuhansien eurojen laiskanlinnasta singottuja vallankumousajatuksia tai globaalin maailmantalouden valloituspyrkimyksiä. Putkihuonekalut saattoivat aiheuttaa Aapelin mielestä kaikki edellä mainitut vitsaukset. Uusasiallisilla tuoleilla istuessamme tunnemme istuvamme vesijohtoputkella.
Viimeinen sana jää aina sanomatta
Pakinassaan Pakina Aapeli hahmotteli pakinan syvimmän olemuksen lainaten aluksi erään suomalaisen kirjailijan toteamusta:
– Tärkeintä on, ettei pakina ole syvä vaan hyvä.
Karnevalistisen naurun avulla pakinoitsija ilmaisee, että maailmassa ei ole tapahtunut vielä mitään peruuttamatonta. Maailman viimeisen sanan sanoo vasta viimeinen maapallolle jäävä asukas. Maailma on avoin ja vapaa, kaikki on vielä edessäpäin ja tulee aina olemaan edessäpäin.
Pakinan lempeä nauru suhtautuu vihamielisesti jokaiseen peruuttamattomaan loppuun, tosikkoon, joka yrittää sanoa viimeisen vakavuuden sanan. Historian lopusta huolimatta tulevaisuus on joka päivä edessämme.
Pakinoitsija ei ole makutuomari. Hän voi huoletta kehottaa heittämään pois sellaiset kirjat, jotka eivät miellytä, jotta toiset saisivat lukea niitä:
– Kerrotaan, että Tsin Sengt´an piti kielletyn kirjan lukemista suljetun oven takana lumisateisena iltana yhtenä elämän suurimpana nautintona, Aapeli kirjoitti.
Aapelin maailmassa lekottelu on kaiken toiminnan päämäärä, ei kiireinen edistysusko. Edistys kun on ihmisten lakkaamatonta kiusaamista kiireellä ja turhanaikaisilla, tekemällä tehdyillä huolilla ja puutteen tunteilla.
Aapeli pelkäsi kaikkea, mikä vaati, pakotti tai velvoitti. Hän ei kärjistänyt vaan suostutteli, ehdotteli ja hymyili. Kerran hän totesi: kun mies ja nainen huutavat yhteen ääneen toisilleen, kutsuttakoon sitä vaikka duetoksi, kamalaa se silti on.
Ihmisen yksityisalueen ehdoton puolustaminen on pakinoitsijan tärkein rooli. Hän ei yllyttä suuria joukkoja barrikadeille. Kuitenkaan lukijaa ei ole tarkoitus naurattaa sillä vääryydellä, josta pakinoitsija on kiihtynyt.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
Juha Drufvan aiemmat artikkelisarjat ”Filosofit journalismin kimpussa” sekä ”Juoruja, journalismia, julkkiksia” ovat ilmestyneet Kansan Uutisten verkkolehdessä sekä Drufvan esseekokoelmissa ”Jokamies joutilasluokan vahakabinetissa” (Atrain & Nord 2020) ja ”Varjojen teatteria näkyjen torilla” (Atrain & Nord 2023).
Kansan sana journalismissa -juttusarjassa ilmestyneet
Raamatun ja Kalevalan kautta sanomalehtiin (osa 1)
Herätysliikkeet nousivat valistuksen rationalismia vastaan (osa 2)
Hyvät ja pahat kansan sanat (osa 3)
Lukevasta työläisestä Ikean asiakkaaksi (osa 4)
Kansan sanan korpivaellus kohti sometusta. Kansan sana journalismissa (Osa 6)