– Ihmistyyppi, jota on kutsuttu ylevästi intellektuelliksi, tuntuu nykyisin olevan lähinnä pilkkanimitys. Miten ajattelusta ja älymystöstä tuli kirosana, kysyi toimittaja Asta Leppä Helsingin Sanomissa (11.10.2025).
Intellektuelli on 1700-luvulta lähtien tarkoittanut poliittisesta ja rahavallasta riippumatonta, vallanpitäjiin kriittisesti suhtautuvaa älykköä, joka ruotii suuria kysymyksiä ja puolustaa yhteisiä arvoja eikä vain yläluokan erityisintressejä.
Raoul Palmgren jakoi sodan jälkeisen sivistyneistömme kolmeen osaan. Perinteisen henkisen työn tekijöitä olivat kirjailijat ja tiedemiehet, opillinen sivistyneistö koostui opettajista, papeista, lakimiehistä, toimittajista ja niin edelleen.
Älymystö eli intelligentsia oli pikkuporvariston ainainen ongelmalapsi. Palmgrenin mukaan työväestön tuntema viha herroja ja älymystöä kohtaan teki älymystön edustajien aseman yhteiskunnassa tukalaksi. Kutsuihan esimerkiksi Thomas Mann kirjailijaa harhautuneeksi porvariksi.
Tämän hetkisen tilanteen osalta toimittaja Asta Lepän kysymykseen on helppo vastata. Pääministeri Petteri Orpo luovutti kulttuuri- ja taidepolitiikan ohjakset valtakunnan talousparturi Riikka Purralle, jotta perussuomalaiset toteuttaisivat tyhmyyden koston kokoomuslaisten puolesta.
Tämä osoittautui Purralle hänen lempityökseen. Määrittelihän hän heti tuoreena valtakunnan talousparturina kulttuurin ja taiteen kansantaloudellisesti tuottamattomaksi, palasiksi leikeltäväksi luksukseksi.
Sen jälkeen oikeistolaisilla on ollut hymy herkässä. Harmaan talouden edustajat ja äveriäät veronkiertäjät ovat näyttäytyneet Orpon hallituksen ministerien silmissä partio- ja rippikoulupojilta verrattuna vastenmielisiin taiteilijoihin, tieteilijöihin, vihervassareihin, fillarikommareihin ja muihin wokeajatusten levittäjiin. Maahanmuuttajien ohella heitä saa vapaasti käyttää valtakunnan sylkykuppina.
“Suuren Rahan” porukka ei Kekkosta miellyttänyt
Vuosina 1918-44 Suomen oikeistolainen taide- ja kulttuuriväki sai vasemmiston häirinnästä vapaana kehua oman valtakunnan ja varsinkin Saksan kolmannen valtakunnan valtaapitäviä. Oikeistolaisen kulttuuri- ja taideväen kritiikki ei kohdistunut valtaapitäviin vaan valtaapitävien arvostelijoihin, kuten nykyäänkin.
Vuoden 1945 jälkeisillä taiteen ja kulttuurin vapailla kentillä eivät oikeistolaiset taiteilijat ja intellektuellit pärjänneet vasemmistolaisille kollegoilleen. Oikeistolaissa taide- ja kulttuuripiireissä suuret läpimurrot olivat harvassa. Vähitellen oikeistolainen taide- ja kulttuuriväki siirtyi viihteen naamanvääntelybisnekseen ja tissiviihteeseen, tittytainmentiin.
Hieman oikaisten voi sanoa, että oikeistolainen taiteilija tai intellektuelli muistuttaa ateistista arkkipiispaa. Hän osaa perusliturgiat ulkoa, mutta hänen on vaikea saada ilmaisuunsa hengen ja aatteen paloa. Ajatukset karkailevat helpommin rahan kuin taiteen tekemiseen.
Oikeistolaisten kulttuurikaunaa lisäsi vielä 1960-70-luvuilla se, että presidentti Kekkonen seurusteli mielellään nuorten kirjailijoiden, taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa, joista useimmat olivat julkivasemmistolaisia.
Eikä tilannetta helpottanut se, että Kekkonen laittoi pääomapiirien hellimän taantumuksen ruotuun ja otti pääomapiireiltä ohjat omiin käsiinsä, kuten oli presidentiksi pyrkiessään luvannutkin.
Oikeisto hyökkäsi Kekkosta vastaan jo vuoden 1955 presidenttipelissä Sensaatio Uutiset -nimisen julkaisun törkyjournalimsin voimin. Presidenttipelin käydessä kuumimmillaan, Kekkonen kirjoitti toimittaja-pakinoitsija J.W. Tuuralle 27.9.1955:
– Parjauskampanjan tarkoitus on selvä: saada minulta hermot katkeamaan. Olen tullut oikeistolle ilmeisesti pitkäksi kannoksi kaskeen. Pitkäaikaisen kokemukseni perusteella voin sanoa, että minun hermojani ne eivät saa luhistumaan. Mutta oikeiston solvaustaktiikka saa kyllä yhden aikaan: en lepää taistellessani tuota tekopyhää “Suuren Rahan” porukkaa vastaan vähäväkisen maaseutuväestön puolesta.
Keneltä varastetaan, kuka varastaa?
Voiko intellektuelli olla oikeistolainen?, kysyi historioitsija Kimmo Rentola Helsingin Sanomissa (12.4.2023). Max Jakobsonin analyyttista kykyä hän kertoi kaipaavansa, koska sivistysporvarista on tullut uhanalainen laji:
– Nyt arvostusta saa yrittäjä, ja piakkoin kai taas upseeri. Ilmapiirin muutoksesta puhuu vihreän eduskuntavaaliehdokkaan titteli eduskuntavaalipäivän mainoksessa: reservin kapteeni, Rentola kirjoitti.
Jos Suomesta vielä löytyisi joku viihdemaailman ulkopuolinen oikeistolainen taitelija tai intellektuelli, voisiko hän(kään) irtautua Orpon hallituksen markkinoimasta ihmiskuvasta, jossa aika on rahantekokone ja yksilön elämä tämän koneen hyödyllinen osa.
Oikeistolainen taiteilija tai intellektuelli tuskin kysyy talousviekastelujen lomassa pääomien kasaamisen keskeisiä kysymyksiä: keneltä varastetaan tai kuka varastaa, kuka on vieraannutettu, kuka vieraannuttaa?
Onko niin, että finanssikapitalisti ei kykene varastamaan, koska numerot eivät ole ostovoimaa vaan ainoastaan tulevaisuuden haaveita? Työläiseltä ei varasteta, koska häneltä ei edes osteta, sillä palkkojen jako luo ostovoimaa, mutta ei edellytä ostovoimaa. Teollisuuskapitalistin on voittotulvan edustajana investoitava yhä enemmän kasvattaakseen aarrettaan. Keneltäkään ei siis varsinaisesti varasteta, toiset vain saavat enemmän kuin toiset. Pitääkö paikkansa?
Lasku- ja kirjoituskoneen ero
Laskukone voi kertoa työtuntien määrän ja kassakone voiton saldon, mutta kirjoituskoneen tavoin ne eivät kerro, kenen häviämää rahaa kassakoneen osoittamat voitot ovat ja millä keinoilla voitot on hankittu.
Orpon hallituksen röntgenmäisen talouskatseen alla ihminen on huolineen ja murheineen ylimääräinen menoerä, kulurasite, varsinkin vanhuksena, ellei hänen tarpeitaan tuotteisteta pieneläkeläisen kukkarolle sopimattomiksi yksityisillä markkinoilla.
Tämän vuoksi julkinen ”isännätön raha” on siirrettävä niin kulttuurista, taiteesta kuin vanhus- ja terveydenhuollosta, päivähoidosta, koulutuksesta ja vapaa-ajanvietosta yksityisille palveluyrityksille, jotta ne voivat tehdä taiteesta, kulttuurista, vanhuksista, sairaista, lapsista ja kaikesta vapaa-ajastamme taloudellisesti kannattavia, ylihinnoiteltujen yksityissektorin palvelusten kuluttajia.
Ja kun vanhuksen säästöt on putsattu attendojen ja muiden ylikansallisten pörriäisten Molokin kitaan, eivät perikunnan jäsenet pääse laiskottelemaan ja haaveilemaan vapaan taiteilijan tai intellektuellin urasta ikäihmisen jättämän perinnön turvin.
Maanpuolustusoppi taidekasvatuksen sijaan
Oikeistolaisen kulttuuri- ja taidekäsityksen tärkeysjärjestyksessä maanpuolustus ja taloudellinen kilpailu ajavat helposti taidekasvatuksen ohi. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan 8.5.2025 julkaiseman selvityksen mukaan perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit vastustavat ajatusta sukupuolettomasta yleisestä asevelvollisuudesta.
Perussuomalaiset esittivätkin erityistoiveenaan, että peruskouluissa pitäisi opettaa maanpuolustusta, väestönsuojelua ja kokonaisturvallisuutta joko omana oppiaineena tai yhteiskuntaopin opetuksen lisänä. Taidekasvatusta on kouluissa perussuomalaisten ja kristillisten mielestä liikaa.
Roope Pekkinen kysyikin Kulttuurivihkot -lehdessä (4-5/2025), mitä maanpuolustusoppi voisi käytännössä tarkoittaa. Kuvataiteella, musiikilla, käsityöllä ja liikunnalla voidaan opettaa ihmiselle hänen esteettisten ja aistikkaiden puoltensa tunnistamista.
Luonnontieteelliset aineet kehittävät laskemisen ja muistamisen ohella myös ihmisen loogista ajattelua. Kielten opiskelu tähtää oman ajattelun sanoittamisessa kehittymiseen kielioppisääntöjen pänttäämisen lisäksi:
– Mihin ihmisenä kasvamisen tarpeeseen maanpuolustusoppi vastaa? Ja mistä maanpuolustusopin tarve on ilmestynyt, kun sitä ei ole aiemmin osattu huomioida, Roope Pekkinen kysyi.
Oikeistolaiselle ihmisen ihannemalli näyttäisi olevan jatkuvasti kriisitilanteisiin valmistautuva sotilas. Sotien välisenä välirauhan poikkeusaikana taisteluharjoitustensa lomassa hän kuluttaisi mahdollisimman paljon ja auttaisi valtiota kartuttamaan asevarastojaan seuraavaa koitosta varten.
Aateliset arvostivat arvokkuutta, ymmärsivät tavallista rahvasta ja halveksivat keskiluokkaa ja sen nousukasmaisuutta. Oikeiston esikuvana on ollut suomea taitamaton marsalkka Mannerheim. Suomenruotsalainen tsaarin armeijan kasvatti oli monipuolisesti sivistynyt, kielitaitoinen, taiteita rakastava henkilö. Miksi oikeistolaiset eivät enää haluakaan kohota esikuvansa tasolle? Sivistyksen sijaan he mieluummin vaalivat katujengien arvomaailmaa lyömällä kaiken kulttuuriin, taiteeseen ja ajatteluun liittyvän läskiksi. Heille kelpaa vain rahanlaskenta.
Kuitenkaan vanhojen ennakkoluulojen uuteen uskoon järjesteleminen ei ole luovaa ajattelua, vaikka oikeisto itselleen niin uskotteleekin. Lopultakaan oikeistolla ei ole yhteiseksi iloksemme tarjottavana kuin joukkohauta.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
Joukkohauta: – niinpä. Hennalan kasarmialueella, rakennuksen nro 5 takana, Siikastensuolla, Dragsvikissa jne. jne, jne.
Jos pikkuporvarillisen pelkurimainen mustelmahallituksemme tahallaan unohtaa suunnattomassa leikkailuitsetyydytyksessään sen, että riittävä toimeentulo (työttömänäkin) takaa yhteiskuntarauhan säilymisen parhaiten, niin siinä meni viimeinenkin inhimillisyytemme.
Ja vain siksi, että homeisten kolikoiden ja repaleisten seteleiden hipelöinnin tuottaa vallan tunnetta rahanpalvovien markkinaklovnien surkean pienissä sieluissa.