Osa 5/6: Tulevaisuus onkin paluuta menneisyyteen?

Autuaat_5_900x550_cm
Vasen Kaista julkaisee Vesa Suomisen luokkasuhteiden muutoksia kapitalismin viimeisellä rannalla käsittelevän artikkelin kuudessa osassa. Tämä on viides osa. (Kuva: Cai Melakoski)

 

VESA SUOMINEN   
Työväenluokan suhde poliittiseen vasemmistoon ei enää ole ongelmaton. Nykyvasemmiston suhde työväenluokkaan ja laajemmin palkansaajiin poliittisen kannatuksen lähteenä ei sekään enää ole yhtä selvä ja yksinkertainen kuin aikaisemmin.

Vasemmiston kannalta on olennaista osata kysyä, millainen on se työväenluokka, joka on palannut poliittiseksi tekijäksi. Vasemmistosta on nykypäivän palkkatyöväestölle apua ainoastaan silloin, jos se osaa tiivistää ihmisten huolet uskottavaksi poliittiseksi ohjelmaksi ja esittää ongelmiin todellisia vastauksia.

Autuaat5_nosto1Iso osa ihmisistä on pysyvästi tai pitkäaikaisesti työttöminä ja suuri osa silppu- ja pätkätyöllistettyjä ja vuokratyöfirmojen pestaamia. Heidän elinolosuhteensa vastaavat pikemminkin teollistuvan kuin teollisen kapitalismin oloja. Suomalainen tutkija puhuu palkkatyöläisten putoamisesta vakituisista työsuhteista paluuna oloihin, joita voi verrata 1930-luvun päiväläisiin.

Juha Siltala kirjoittaa: “Sitran tuoreen arvion mukaan epätyypillisiä työsuhteita on jo 35 prosenttia kaikista työsuhteista. Tähän joukkoon Sitra laskee noin 800 000 osa-aikaista, yksityisyrittäjää, tarvittaessa töihin tulevaa tuntityöläistä, henkilöstö­vuokraus­yhtiöiden vuokra- ja keikkatyöntekijää sekä määräaikaista työntekijää. Enemmistö uusista työsuhteista on tämänkaltaisia. Yksityisyrittäjien määrä Suomessa on kasvanut kymmenessä vuodessa yli 30 prosenttia.”

Tutkijoiden ennusteiden mukaan tuo kaikki on vasta lopun alkua. Paljon pahempaa on luvassa, myös ”keskiluokalle”, Juha Siltala jatkaa:

“Automaation ja koneälyn arvellaan vievän jopa puolet työpaikoista ja tekevän lopun työllään elävästä keskiluokasta. [–] kaikki yrittävät ahtautua niihin ammatteihin, joissa yleissivistys ja sosiaaliset taidot ovat tarpeen skaalautuvien prosessien tuoman tuottavuuslisän realisoimisessa, jolloin tavalliset korkeakoulututkinnot ilman erityisosaamista ja laaja-alaisuutta menettävät kilpailuetunsa.”

Yhdysvaltalainen talousnobelisti Paul Krugman on verrannut ihmisten asemaa ja asennoitumista tässä mullistuksessa teollistuvan Englannin luddiitteihin, koneidensärkemisliikkeeseen joka koetti pysäyttää ihmistyövoiman korvaamisen konevoimalla. Hänen sympatiansa ovat luddiittien puolella.

Poliittisen oikeiston helppoheikit ovat esittäneet monimutkaisiin asioihin yksinkertaisia poliittisia ratkaisuja kertomalla satuja siitä, kuinka kaikki ongelmat ratkeavat paluulla umpio- ja tyhmiöpakattuun, isiltä perittyyn kansallisvaltioon, joka sulkee ulkopuolelleen pakolaisten ja maahanmuuttajien pelätyt, työpaikkoja ja yleistä järjestystä uhkaavat laumat.

”Perusarvojensa” taakse linnoittautuvat, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa, asemiinsa takertuvat ja luokastaan putoamista pelkäävät, ”keskiluokasta” työväenluokkaan ‒ kaikki se valkoinen väestö joka uskoo voivansa pelastaa työpaikkansa ja elämäntapansa tokeamalla pakolaistulvat rajojen vartiointia, natolankaa, koirapartioita, poliisiväkivaltaa, kokoamisleirejä ja karkotuksia lisäämällä ja koettamalla työntää Välimeren rantoja loitommalle toisistaan ja syventää Rio Grandea.

Torjunnan olennainen osa on tulijoiden, muukalaisten, noiden ”toisten” ihmisarvon riisuminen: he ovat Donald Trumpin sanoin esimerkiksi ”huumekuriireja” ja ”raiskaajia”.

Uskottelu, että kansainvälinen ja vähintään puolirikollinen finanssikapitalismi muuttuisi taikasauvan iskusta isänmaalliseksi ja uusia työpaikkoja luovaksi investointikapitalismiksi vain karkottamalla joukko ihmisiä pakolaisleireiksi ja vastaanottokeskuksiksi naamioituihin vankiloihin ja vankileireihin, on puhdasta roskaa.

Äärioikeiston ja oikeistopopulistien propaganda on kehnosti naamioitua rasismia, joka käyttää kaikukammionaan ihmisten pelkoa ja hätää. Pakolaiset ja maahanmuuttajat eivät ole vieneet työpaikkoja eivätkä menneiden vuosikymmenten hyvinvointivaltion tarjoamaa kuviteltua onnelaa, eikä heidän karkottamisensa tuo niitä takaisin. Ja kun tarkastelee porvaripuolueiden yritystä elvyttää ja palauttaa henkiin hyvinvointivaltiota, tulee mieleen W.W. Jacobsin kauhukertomus Apinan käsi (Monkey’s paw, 1902).

Vasemmiston kannalta vaivaannuttavinta on, että eilisen hyvinvointivaltio on saanut ihan uusia puolustajia, kansallismielisiä ja muukalaisvastaisia oikeistopopulistisia liikkeitä, joita ei askarruta demokratian asteittainen muodonmuutos rituaalidemokratiaksi. Oikeistopopulistien pyhä kutsumus näyttää olevan kansallisvaltion ja jonkinlaisen hyvinvointivaltion samaistava ”meidän” saavutustemme, ”meidän” työllämme rakennetun hyvinvoinnin raivokas puolustaminen ”muilta” tavalla, joka ei ole kovin kaukana natseja sympatisoineen oikeusteoreetikon Carl Schmittin klassisen ystävä-vihollinen -kahtiajaon ideasta.

Autuaat5_nosto2Suomessa perussuomalaisten sovinistinen taikapeili on kapea ja siitä näkyvä kuva perin ahdas: se rajaa muutoksia pelkäävien ja turvallisuutta kaipaavien äänestäjien näkyvistä monet ratkaisuja odottavat vaikeat asiat kuten suomalaisen yhteiskunnan sovittamattomat ristiriidat, maahanmuuttajat, olevat ja tulevat maailmanlaajuiset ekologiset kriisit ja paljon muuta.

Perussuomalainen retoriikka koettaa luoda mielikuvan Suomesta maana, jonka supisuomalainen kansallinen yhtenäiskulttuuri kansakoulun joulujuhlineen ja suvivirsineen on sotienjälkeisiltä ‒ tunkkaisin osa ehkä jo sotia edeltäneiltä ‒ vuosikymmeniltä mutta elintaso 2000-luvulta.

Utopia on yhtä aito kuin yhdysvaltalaisten ulkopuolisilta suljettujen kaupunkien, gated communities -yhteisöjen perverssi ja keinotekoinen unelma, jossa paha maailma salvataan keskiluokan ruusuisen umpio-onnelan ulkopuolelle ja ollaan palaavinaan amerikkalaisten ”yhteisöllisten” perusarvojen äärelle.

Vasemmistoon pettynyt perussuomalainen työmies ja toimihenkilö haikailee yhtenäiskulttuuria, joka on sukua esimerkiksi Australian sosiaalidemokraattien viime vuosisadalla tavoittelemalle ihanneyhteiskunnalle: palkkatyöläisen, työtätekevän valkoisen miehen (ja hänen ehdoillaan naisenkin) ehdottomasti kansallinen paratiisi kunnon työpaikkoineen, hyvine palkkoineen, kelpo asuntoineen, hyvän koulutuksen saavine lapsineen ja hyvin ansaittuine eläkkeineen, ilman vääränvärisiä maahanmuuttajia ja ’muunrotuisia’.

Tuon Pohjoismaissakin aikanaan hyväksi osaksi toteutuneen unelman vaalijoille jokainen koputus oveen on uhka: ympäristökatastrofien aikakaudesta, ”aineettomasta taloudesta”, automaatiosta, työpaikkojen ulkoistamisesta, pysyväksi jäävästä joukkotyöttömyydestä, pakolaistulvien kansainvaelluksista ja maahanmuuttajista puhuminen ei nosta esiin kysymystä ”mitä voimme tehdä?” vaan kysymyksen ”kuinka me voimme suojautua?”

Oletus ”meistä” sisältää samalla tosiasioiden vastaisen naiivin uskomuksen, että ”meihin” kuuluu myös isänmaalliseksi ja supisuomalaiseksi oletettu ”suomalainen” liike-elämä ja teollisuus mm. palmuöljy- ja eukalyptusmonokulttuuribisneksineen, kiinalaisine, brasilialaisine, uruguaylaisine ja paraguaylaisine sellunkeittämöineen ja veroparatiiseihin kiikutettuine voittoineen. Harvemmin näkee pohdintoja siitä, keitä nämä ”me” oikein ovat.

Autuaat5_nosto3Myös suuri osa vasemmistoa ja koko niin sanottu keskusta-vasemmisto vannoo käsi sydämellä ”paluuta” sotien jälkeen rakennetun hyvinvointivaltion helmaan. Ranskalainen toimittaja Pierre Rimbert on kuvannut tuota nostalgiaa:

“Sodanjälkeisistä yhteiskunnallisista saavutuksista tai hallituksen lakkojen painostamana tekemistä myönnytyksistä muistuttaminen muodostaa väkevän vastalääkkeen ‘ainoan vaihtoehdon politiikalle’ – esimerkiksi ankaran talouskurin politiikalle: ihmiset nousivat vastarintaan äärettömän paljon vaikeammissakin oloissa. [–] Mutta mittaamalla taantumisen laajuutta jonnekin vuosien 1944 ja 1975 välimaastoon sijoittuvalla vertailukohdalla sodanjälkeinen taloudellinen malli pannaan epäsuorasti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vakiomitaksi: edistyksellisyyden rajaksi. [–]”

Ja mitä tuo nostalginen vasemmisto kaipaa:

“Ei ole yllättävää, että sodanjälkeisten yhteiskuntien ilahduttavinta piirrettä kaivataan kaikkein vähiten: taloudellinen, moraalinen ja poliittinen järjestys kiistettiin silloin radikaalilla tavalla; merkittävä osa väestöstä hylkäsi sen perusteet ja toivoi niiden kumoamista. [–] Tässä tullaan nostalgisen vasemmiston paradoksiin: se kaihoaa nykyisin sellaista järjestelmää jota vastaan se eilen taisteli”, kirjoitti Rimbert.

Nostalginen vasemmisto kaipailee toisin sanoen eilispäivän ohjattuun kapitalismiin perustuneen hyvinvointivaltion palauttamista ja ikuistamista. Politiikan tutkija Jenny Andersson on Ruotsin sosiaalidemokraattien vastaavaa kaihoilua tarkoittaen kysynyt, mitä poliittinen liike voi tehdä ja millaista tulevaisuutta kaavailla, kun sen tulevaisuudenutopia onkin jo takanapäin.

  *   *   *

Kansallisvaltion suvereniteettia ei voi uhrata kasvottomien kansainvälisten taloudellisten ja poliittisten valtarakenteiden eduille; mutta kansallisvaltion resursseilla rakennettu hyvinvointivaltio ei myöskään palaa enää koskaan. Hyvinvoinnin palauttaminen vaatii kansainvälisiä toimia ja kansainvälistä vastarintaa kansainvälisen kapitalismin vastustamiseksi. Euroopan unioni on ‒ pääoman työkaluksi rakennettuna ‒ epäonnistunut tuossa tehtävässä lähes kokonaan, mutta se ei tarkoita että itse tehtävä, ihmisten hyvinvoinnin puolustaminen kansainvälisellä yhteistyöllä omaa napaansa tuijottavan nationalistisen ”putiikkiegoismin” sijasta, olisi poistunut vasemmistolaisen politiikan työjärjestyksestä.

<Ensimmäiseen osaan> <Edelliseen osaan> <Seuraavaan osaan>

 

Lukemista:

Työnantajan alaisena ilman työsuhdetta. Uuden talouden keikka- ja silpputyö paluuna entiseen (Juha Siltala, Impulsseja. Kalevi Sorsa -säätiö. Syyskuu 2016

Sympathy for the Luddites (Paul Krugman, The New York Times 13.6.2013)

L’histoire ne repasse pas les plats. Vaine nostalgie des “trente glorieuses” (Pierre Rimbert, Le Monde Diplomatique, huhtikuu 2012)  

När framtiden redan hänt. Socialdemokratin och folkhemsnostalgin (Jenny Andersson, Ordfront  2009)

|||

Autuaita ovat yksinkertaiset? on Vesa Suomisen luokkasuhteiden muutoksia kapitalismin (ja pahimmassa tapauksessa koko ihmiskunnan) viimeisellä rannalla käsittelevä artikkeli, jonka Vasen Kaista julkaisee kuudessa osassa.

Osa 1: Tuhoalue leviää länsimaihin
Ympäristötuhon ja tuhokapitalismin uhon leviämisestä globalisaation myötä myös länsi-Eurooppaan

Osa 2: Vihan hedelmät
Ylpeän ammattilaisen tiestä kilpailukyykytetyksi silpputyöläiseksi

Osa 3: Valkoisen miehen taakka
Ystävien ilmaantumisesta kadonneeksi luullulle työväenluokalle

Osa 4: Luokan liikkeet
Työväenluokan putoamisesta äänestyskoppien vapaaksi riistaksi

Osa 5: Tulevaisuus onkin paluuta menneisyyteen
Vasemmiston tulevaisuusvision loikasta viime vuosituhannelle

Osa 6:  Taistelu perustulosta
Perustulon nousemisesta Elinkeinoelämän keskusliiton keskeiseksi tavoitteeksi

*

 

Leave a Reply