Miksi rauhanliike vaikenee?

Pirkko Seppi kuva Arja KirkkalaPIRKKO SEPPI

Rauhanliike on viime aikoina ollut ihmeen hiljaa ja vaisuna. Muistan kuinka eräs entinen poikaystäväni ajat sitten sanoi ikuisesti, ainakin koko oman muistini ajan kestäneestä Lähi-idän kriisistä,  että mitä väliä sillä on, tappakoot tyhmät rättipäät rauhassa toisiaan niin ainakin  vähenee nekin hepulit kuumakallet. Tuntuu siltä, että rauhanliike yhtyy tähän näkemykseen. Loputtomat sodat jossain kaukana kaakon suunnalla ovat väistämätöntä uutistapettia, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. No Krimillä nyt hillutaan turhan lähellä, joten sieltä tulevia uutisia on tarkemmin vilkaistava. Mutta eiköhän se siitä.

Vietnamin sota oli viimeinen suurten joukkojen suuria tunteita herättävä sota. Ne napalmilla poltetut tuskasta karjuvat pienet lapset, jotka juoksivat pakoon palavista kylistään, jäivät ikuisesti jokaisen silloista jokseenkin sensuroimatonta tv-sotaa katsoneen mieleen. Ainakin kaikista nuorista naisista, joilla tuolloin oli pieniä lapsia, tuli varmasti radikaalipasifisteja. Minkä lie turhan säädyllisyyden tai henkisen suojelun nimissä nykyään sotauutisointi on kovin siistiä ja sensuroitua: repaleiset raadot ja palavat lapset on katsojan mielenrauhan takia leikattu pois.  Mikä on väärin ja vahinko. Sensuroimatonta sotamateriaalia pitäisi näyttää kaikille nuorille ja erityisesti armeijaan aikoville  pojille niin kauan kuin sotia maailmassa riittää ja armeijoita varustellaan. On väärin ylläpitää sodasta epärelistista sankari- ja seikkailu imagoa.

Itkettää katsoa niitä naamioituja lapsosia, joita pyssy kädessä hilluu kriisipesäkkeissä. Viattoman ymmärtämättömien lapsuuden rusottavat posket on huputettu ja kypärillä varjostettu, mutta jo kaukaa näkee, että omaa tahtoa ja ymmärrystä ei näillä poikasilla vielä voi olla.  Uskoteltu sankaripropaganda ja puhdas  seikkailunhalu  saa  kasvuikäiset nuorukaiset suostumaan tappamiseen ( niin siviilien kuin sotilaittenkin) ja altistamaan myös oman henkensä. Sodat loppuisivat jo sillä, kun armeijaan astumisen ala-ikärajaksi nostettaisiin 35 vuotta ( muuten äänestysikäkin pitäisi nostaa ainakin 30 vuoteen). Siinä iässä nuorilla uroksillakin alkaa olla jo hiukan suhteellisuudentajua ja järkeä päässään, eivätkä he ole yllytettävissä mihin tahansa tolkuttomuuksiin. Ne naiset, jotka innokkaasti kannattavat isänmaan puolustusta ja ovat valmiita sodan kohdatessa hyväksymään myös välttämättömät oheiset siviiliuhrit, pitäisi harjoituksen vuoksi panna aluksi vaikka omin käsin kuristamaan lapsensa, jotta tulisi aitoa tuntumaa sodan realiteetteihin.

Itkettää ihmisten tyhmyys. Sotia syttyy, niitä ei voi kokonaan välttää, puolustusvalmiutta on pidettävä yllä – näin sanotaan. Sodat loppuvat kuitenkin sinä hetkenä kun ihmiskunta niin päättää. Armeijat pitää lakkauttaa, aseteollisuus pitää kieltää, ja jos ei hallituksista siihen ole, niin ihmisten on itse toimittava. Aseteollisuuteen ei kenenkään pidä mennä töihin, aseita on kieltäydyttävä kuljettamasta, metalleja on kieltäydyttävä myymästä yrityksille, jotka voisivat käyttää niitä aseiden valmistukseen.

Jokaisen äidin pitää rohkaista poikiaan menemään sivariin, jokaisen nuoren naisen pitää kieltäytyä seurustelemasta sellaisen pojan kanssa, joka arvelee että kyllähän sitä nyt intti jokaisen on käytävä. Tuttavuus on sanottava irti myös niitten ihmisten kanssa, jotka eivät jätä työpaikkaansa asetehtaissa. Aseitten myynti ja välittäminen  on niin suuri rikos, että siihen syyllistyneet istukoot todellisen elinkautisen linnassa.

Eikös antiikin Kreikassa elänyt ja vaikuttanut Lysistrates, joka yllytti sikäläiset naiset lemmenlakkoon sotaan mielivien miesten kanssa. Esimerkki on seuraamisen arvoinen. Neidit ja rouvat älkää antako kenellekään, joka havittelee ja arvostaa pyssytouhuja ja luulee, että niillä jotain voitaisiin saavuttaa.

Näin yksinkertaisesti maailmanrauha olisi saavutettavissa. Muuta ei tarvita kuin yhteinen päätös. Idän kriisipesäkkeetkin sammuisivat asetuonnin loppuessa. Jos rauta olisi itse kaivettava ja pyssyt taottava, ehdittäisiin h uomattavasti vähemmän sotia.

Nykyään ei ole lavalle noussut yhtään värikästä, voimakasta ja rohkeaa rauhanpuhujaa. Muistan telkkarista joskus kuuskytluvulta Yrjö Kallisen, jonka huumaava ja rohkea palopuhe ”Elämmekö unessa” itse asiassa herätti minut poliittisesti. Maailma on me, ja vain me voimme sitä muuttaa. Sota on silkkaa hulluutta ja typeryyttä, jolla kukaan koskaan ei ole yhtään mitään saavuttanut.

Kirjoittaja on akaalainen toimittaja

 

3 Responses to “Miksi rauhanliike vaikenee?”

  1. Ihmejakumma

    On sellaisia internetsivustoja, jotka tarjoavat realistista sotakuvaa. Mutta jo pelkästää niistä puhumista pidetään moraalittomana. Sen sijaan sodan ihannointi ja sotilaiden glorifiointi saa jatkua. Sitä puolestaan pidetään moraalisesti välttämättömänä.

    Kiitokset tästäkin kirjoituksesta Pirkko Sepille ja toimitukselle!

    Vastaa
  2. Juha Keltti

    Myös keskustelu Suomen puolustusratkaisuista kulkee akselilla NATO-itsenäinen puolustus, asevelvollisuusarmeija-ammattiarmeija. Ei uskoisi, että meillä Ytimessä ja Sadankomitean liepeillä käytiin noin 1967-1972 ihan lupaava keskustelu siviilivastarinnasta. Juuri kun asia saatiin esille valtion elimissä, oma työ asian kehittelemiseksi ryytyi. Ilmapiiri muuttui, ja ehkä juuri valtioon keskittyneet odotukset olivat pahasta – nyt on konseptia kehitetty: googlaamalla löytyy esimerkiksi Brian Martin ja hänen teoksensa ”Social Defence Social Change”.

    Vastaa
    • Pirkko Seppi

      Hei Juha
      Kiitos vinkeistä. Olispa upeeta jos saatais vielä joskus nostatettua suuri sivari boomi. Viime aikoina on erityisesti ottanut päähän kun iltapäivälehdet on ”huolestuneena” laskeskelleet riittääkö meillä pyssyt ja ukot jos ryssät taas alkaa höökiin. Voi miten tyhmää. Miten näin pösilö eläin on ylipäänsä onnistunut kehittään niin monimutkaisia torrakkoja ja ohjuksia yms. Sääli, tärkeämpää käyttöä taidoille mielestäni olis. Pirkko

      Vastaa

Leave a Reply