Elämää ja kuolemaa Sara Hildénillä

Hevosten ruhot hallitsevat näyttelyn yläkertaa. Berlinde De Bruyckere, No Life Lost II, 2015. (Kuva: Mirjam Devriendt).

 

Teksti: OSKARI JOKINEN
Kävin taannoin viisaudenhampaan poistossa. Vain äärimmäisen onnettomuuden ja väkivallan tilanteessa ihminen usein tiedostaa oman kehonsa olemassaolon, toiminnan ja heikkouden. Hammaslääkärin poratessa hammastani muutamaksi kappaleeksi ja vääntäessä sitä leuastani irti ihmettelin tilanteen perimmäistä absurdiutta. Omassa ruumiissani on synnynnäisesti osia, joista on kannattavaa päästä eroon.

Itse poistoprosessin yksityiskohdat ovat osalle ihmisistä hyvin epämiellyttäviä. Luun rutina kuuluu omassa päässä erityisen kovaan ääneen ja on äänenä vastenmielinen. Tarkemmin ajateltuna sitä miettii, että miksi? Samanlainen ääni syntyy kengänpohjan soraa kyntäessä. Tällainen ääni ei kuitenkaan vain kuulu kehon normaaliin toimintaan.

Vain haju puuttuu

Sara Hildénin taidemuseon viimeisin näyttely herättää väistämättä samanlaisia kehollisia mietteitä. Monesti taide tupataan näkemään elitistisenä ja vaikeasti aukeavana. Nykytaide koetaan kulttuurisen yläluokan vaikeaselkoiseksi ja jopa tekotaiteelliseksi soopaksi, jonka syvempi merkitys aukeaa vain siihen vihityille, jos heillekään. Belgialaisen Berlinde De Bruyckeren teoksissa toki on syvempikin merkityksensä, mutta hänen taiteensa on myös äärimmäisen ruumiillista ja inhimillisiä perustuntoja herättävää.

Epoksista, vahasta ja hevosennahasta taiteilija on luonut niin epämuodostuneita ihmishahmoja, eläinten ruhoja kuin muitakin tunnistamattomia orgaanisia kappaleita. Luomukset ovat niin todentuntuisia, että kun käyskentelee museon yläkerrassa, nenä hakee vaistomaisesti hajua, jonka olettaisi leijuvan keskellä näyttelytilaa makaavista hevosen ruhoa esittävistä veistoksista tai valtavasta määrästä kasattuja taljoja. Mätänevän lihan haju näyttelystä luonnollisesti uupuu, mutta teoksista irtoava muovin ja vahan haju aiheuttaa itsessään inhotusta, onhan näkö- ja hajuaistilla irrottamaton yhteys.

Taide pureutuu ruumiiseen

Lihallisuuden lisäksi teoksista monista teoksista huokuu ränsistyminen ja haikeus. Berlinde De Bruyckere, It almost seemed a lily II, 2017. (Kuva: Mirjam Devriendt).

Veistosten ohella esillä on myös piirroksia, joissa toistuu veistosten ruumiillisuus ja myös väistämätön epämukavuus: yhdellä seinällä on kuin anatomisia tutkielmia sukupuolielimistä, toisella punasilmäisiä epäinhimillisiä ihmishahmoja.

Aivan kuten hampaidenpoistosta saadut tunnelmat, näyttely lähentelee suoranaista body horroria, ruumiillista kauhua. Vahalla ja epoksilla on muovattu oksista ja puista kuin lihaisia esineitä, punakoita, harmaita ja kuolleita. Vahasta on muovailtu myös vääristyneitä ihmishahmoja, kyllin inhimillisiä ollakseen tunnistettavia, kyllin epäinhimillisiä herättääkseen puistatusta.

Lasikuvut, jotka peittävät vahaisia lihakimpaleita, ovat näyttelyn tietojen mukaan alun perin olleet pienten pyhimysveistosten suojakupuja, mutta ne voisivat aivan hyvin olla kuin ruumiita vääntelevän kauhuelokuvan tohtorin koekappaleiden säilytysastioita tai vanhan ajan kuriositeettikabinetin vitriinejä täynnä luonnonoikkuja.

Kauhu vapauttaa

Nykyihminen on lopulta tottunut valtavaan määrään virtuaalista ja etäistä väkivaltaa, niin viihteessä kuin uutisissakin. Myös Berlinde De Bruyckeren veistostaide tuo kuoleman lähelle konkreettisina, kouriintuntuvina esineinä eikä vain kuvina seinillä. Veistokset saavat kiinnittämään huomiota siihen kiintymykseen, mikä ihmisillä on omaan ruumiiseensa, yleensä hyvin kyseenalaistamattomalla tavalla. Ruumiiseen kajoaminen ja sen muokkaaminen uuteen uskoon herättävät helposti ruumiillisen kauhun tunnetta.

Nämä tunteet voivat olla myös katarttisia, helpotuksen tunnetta luovia. Eräs määritelmä ”todellisesta taiteesta” on, että sen pitäisi ravistella ja pitää pilkkanaan sovinnaisia ja tavanomaisia tuntoja. De Bruyckeren teosten aikaansaama epämukavuus pikemminkin lyö sarvia yhteen tabujen ja vaikeiden aiheiden kanssa, kuin vain mässäilee inhotuksella. Toisaalta, joskus kiinnostavaa on myös puhdas outouden ja inhottavuuden tunne, viehtymys kuolemaan.

Poikkeuksellisen esillepanonsa vuoksi Berlinde De Bruyckeren näyttelyä ei voi suositella välttämättä kaikille. Samalla kuitenkin tämä poikkeuksellisuus on kiehtovaa, sillä sitä ei jokaisen suomalaisen museon saleissa voi nähdä. Sara Hildénin taidemuseo onkin tässä mielessä kunnostautunut erityisellä tavalla ainakin tamperelaisella museokentällä. Missään muussa museossa ei tunnu olevan yhtä suurta tyylien skaalaa ja tavanomaisuudesta poikkeavaa valikoimaa, joka laajentaa valtavasti käsitystä siitä, millaista taide voi olla.

Berlinde De Bruyckeren näyttely on esillä Sara Hildénin taidemuseossa 10.2.–20.5.2018

Useat teokset on aseteltu näennäisen sattumanvaraisen oloisille alustoille. Berlinde De Bruyckere, Inside me II, 2010–2011. (Kuva: Mirjam Devriendt).

 

Lisää aiheesta Vasemmassa Kaistassa:

Sohvi Sirkesalo: Tampere, Suomen dynaamisin taidekaupunki (27.9.2017)

*

Leave a Reply