Naiset, vallankumoukseen!

ULLA-LEENA ALPPI
Aloitin puheeni Työväenmuseo Werstaan kansainvälisen naistenpäivän juhlassa noilla Irja Askolan säkeillä teoksesta Mikä nainen. Ne on kirjoitettu 1980-luvun alkupuolella, mutta taitavat olla ajankohtaiset edelleen.

Mikä kaikki on muuttunut, sitä oli hyvä pohtia kansainvälisenä naistenpäivänä, jonka juuret juontavat jo 1800-luvulle. Vuonna 1857 nimittäin new yorkilaisen vaatetehtaan naistyöläisten mitta täyttyi pienistä palkoista, pitkistä työpäivistä ja muutoinkin epäinhimillisistä työolosuhteista ja he järjestivät mielenosoituslakon kahdeksantena päivänä maaliskuuta. Päivä ei vielä tuolloin vakiintunut merkkipäiväksi; naistenpäivän historia on polveileva.

Amerikan sosialistipuolue julisti vuonna 1909 helmikuun viimeisen päivän kansainväliseksi naisten päiväksi edellisenä vuonna olleen vaatetyöläisten lakon kunniaksi, ja eräissä Euroopan maissa päivää vietettiin ensimmäisen kerran 19.3.1911. Tuolloin naisille vaadittiin äänioikeutta, työsyrjinnän lopettamista ja oikeutta ammattikoulutukseen. Suomessa naisten äänioikeudesta päätettiin jo vuonna 1906 ja seuraavana vuonna naiset pääsivät äänestämään, tunnetusti toisina maailmassa ja ensimmäisinä Euroopassa.

Kööpenhaminassa kokoontui kansainvälinen sosialistinen naisten kongressi vuonna 1910. Siellä syntyi saksalaisen Clara Zetkinin esityksestä päätös viettää maaliskuun kahdeksatta naisten oikeuksien päivänä newyorkilaisten naisten mielenosoituksen kunniaksi. Kongressissa oli mukana viisi suomalaisnaistakin: Hilja Pärssinen, Miina Sillanpää, Hilda Herrala, Ida Aalle-Teljo ja Aura Kiiskinen. Suomessa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1914. Silloin, ja oikeastaan aina 1970-luvulle saakka päivää viettivät vain työväenliikkeen naisjärjestöt.

”Mies syö enemmän, ei sijaa vuodettaan…”

Suomessa naiset pääsivät tosiaan äänestämään jo vuonna 1907, mutta se ei automaattisesti johtanut edistykseen. Vielä pitkään mies esimerkiksi päätti vaimonsa omaisuudesta ja naisen asema oli hyvin perinteinen niin kotona kuin sen ulkopuolella. Onkin helppo ymmärtää runoilija Katri Valan turhautuminen kansanedustuslaitoksen jahkailuun ja hänen kehotustaan 1930-luvun alkupuolella:
”Naiset, vallankumoukseen! Järjestäkäämme marssi, naisten marssi, ohjelmanamme: me vaadimme, että eduskuntatalo muutetaan synnytyslaitokseksi, sillä vain se on kyllin arvokas ympäristö uusien sukupolvien esiin astumiseen! ”

Myös naisten ja miesten palkkaeroilla on pitkä historia. Kun Naisasialiitto Unionissa jo vuonna 1894 keskusteltiin samapalkkaisuusasiasta, kiteytti Sofie Streng vastaväitteet naisten vaatimuksille.

Yleiset vastaväitteet olivat, että ”naisilla ei ole samaa pätevyyttä kuin miehillä, että nainen on heikompi kuin mies, eikä siis yhtä kestävä, että mies on perheen elättäjä, ja miehellä on kalliimmat elämäntavat”. Väitteisiin miesten suuremmasta kestävyydestä totesi Rosina Wetterhoff happamasti, ettei kysymyksessä ole paini. Miesten suurempia menoja oli valtiopäivillä asti perusteltu sillä, että mies syö enemmän, ei sijaa vuodettaan, ei keitä ruokaansa, ei ompele vaatteitaan. Naisten mielestä perustelut olivat perin kummalliset. Sinikka Mustakallion kirjassa Naisen itsenäisyyshistoria Suomessa kerrotaan mielenkiintoinen yksityiskohta samapalkkaisuuskysymyksestä. Ainakin Vaasan ja Viipurin läänissä opettajille maksettiin palkka luontaisetuina, esimerkiksi heininä lehmille. Naisopettajan lehmälle annettiin vähemmän heiniä kuin miesopettajan lehmälle.

Vaikka Yhdistyneiden kansakuntien, YK:n peruskirjaan on kirjattu sukupuolten tasa-arvon tavoite jo vuonna 1945, niin vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin YK:n yleiskokouksessa otettiin merkittävä askel sen aikaansaamiseksi. Tuolloin YK julisti vuoden 1975 naisten vuodeksi ja alkavan vuosikymmenen naisten vuosikymmeneksi. Jatko onkin historiaa, jonka monet meistä muistavat omakohtaisesti.

Tytöistä tuli ”susinarttuja”

Tänä vuonna kansainväliseen naisten päivään liittyy aivan erityisiä merkityksiä. Sisällissodan alkamisesta on kulunut sata vuotta ja nyt onkin vahvasti noussut esiin naisten rooli vuoden 1918 tapahtumissa. Punakaarteihin liittyi yli kaksituhatta naista, oikeastaan nuoria tyttöjä. Heidän keski-ikänsähän oli vain kaksikymmentä vuotta. Kaikki heistä eivät osallistuneet taisteluihin, vaan toimivat muonitus- ja muissa huoltotehtävissä sekä sairaanhoitotehtävissä, sanitääreinä. Naiset vaativat miesten rinnalla kahdeksantuntista työpäivää, oppivelvollisuuden ja torpparilain uudistusta sekä yhtäläistä äänioikeutta kunnallisvaaleissa. He vaativat myös samaa palkkaa miesten kanssa.

Täällä Tampereella oli kaksi naisten pataljoonaa, joissa yhteensä 270 naista ja tyttöä. Pispalan kaartissa heitä oli noin viisikymmentä. Heidän osallistumisensa taisteluihin ei ollut laajamittaista eikä pitkäaikaista, mutta heidät muistetaan erityisesti urheudestaan punaisten hallussa olleen Raatihuoneen viimeisinä puolustajina. Voi vain kuvitella millaista pelkoa ja kauhua nuoret naiset ovat tunteneet Raatihuoneen sisuksissa valkoisen puolen tykin piippujen osoittaessa heitä kohti. Varmasti he tunsivat myös ylpeyttä ja omanarvontuntoa. Kuten Anneli Kannon Veriruusujen romaanihenkilö riipaisevasti toteaa: ”Saatiinhan mekin kerran olla ihmisiä”.

Nuori intomieli, halu muuttaa asioita koitui kaikkiaan yli 700 nuorelle naiselle kohtalokkaaksi. Heitä kaatui sodassa, heitä teloitettiin ja heitä kuoli vankileireillä. Osan kohtalosta ei ole tietoa.

Punaisissa kaarteissa taistelleita tyttöjä demonisoitiin vielä pitkään taisteluiden laannuttuakin. Heitä nimitettiin susinartuiksi, he olivat valkoisten erityisen pilkan ja vihan kohteina. Varmasti heidät koettiinkin pelottavina – miten suuri vaikutus heillä olisi naisiin, jotka olivat tyytymättömiä alisteiseen asemaansa tehtaan tyttöinä ja palvelijattarina.

Naisten rooli sisällissodassa on nostettu näkyviin paitsi historiankirjoituksessa, myös taiteen keinoin kirjallisuudessa, teattereissa, museoissa. Jo mainitun tamperelaiskirjailijan Anneli Kannon teos Veriruusut, sekä sen pohjalta tehdyt esitykset Tampereen Työväen Teatteriin ja KOM -teatteriin ovat vaikuttavia. Werstaan Työväentalolla esitettiin Punapaulan ja Valkovillen liikuttava tarina ja Vapauden museon näyttelyssä on myös voinut liikuttua punaisten tyttöjen kohtaloista.

Myös Werstaan luentosarjassa on todella kiinnostavasti ja monipuolisesti tehty näkyväksi sisällissodan aikaista kotirintamaa, naisten ja lasten kokemuksia vuoden 1918 talven ja kevään dramaattisista vaiheista, jolloin koulut muuttuivat sairaaloiksi, jolloin sosiaalinen järjestys muuttui kaaokseksi, jolloin kodeissa nukuttiin vaatteet päällä, ikkunoihin askarreltiin suojia, jolloin nälkä oli alituista, ja ruoan hakeminen vaarallista. Kotitarkastukset, pelottava sodan kumu, kodin turvan murtuminen on täytynyt olla lapsille valtavan ahdistava kokemus. Erityisesti heidän näkökulmastaan on hirveää ajatella, että sodasta, väkivallan näkemisestä tuli lyhyessä ajassa normaalia, jopa jännittävää. Lapset ovat muistitietojen mukaan vähän tohkeissaankin kehaisseet, että ”kun vastapäisestä talosta ammuttiin kuularuiskulla, niin meidän talosta ammuttiin takaisin”.

Naiset ovat perinteisesti eläneet lähellä lapsia ja voi vain kuvitella millainen huoli ja tuska heillä on ollut vaaran ja sekasorron kuukausina, ja vielä pitkään sisällissodan jälkeen voittaneen puolen julman terrorin aikana. He tiesivät tai aavistivat, että pieniä punaorpoja tulee jäämään paljon.

Tasa-arvotyössä ei ole levähdyspaikkoja

Sodan lopputulos oli julma, eikä ole meidän sukupolviemme käsissä antaa anteeksi. Sen voisivat tehdä vain aikalaiset. Meidän tehtävämme on tietää tapahtuneesta, yrittää ymmärtää ja jäsentää sitä mielessämme ja toimia siten, ettei mitään samankaltaista enää pääse tapahtumaan. Tehtävämme on jatkaa rauhan rakenteiden lujittamista, jatkaa työtä paremman huomisen puolesta. Meille se on jo sadoin verroin helpompaa.

Työtä onkin jatkettu ja sen seurauksensa on saatu rakennettua pohjoismainen hyvinvointivaltio. 1980-luvuilla saatiin aikaiseksi sekä tasa-arvolaki että sukunimilaki. Ison työn takana ne olivat rauhan olosuhteissakin: kehitys ei tasa-arvon näkökulmastakaan ole ollut suoraviivaista. Takaiskuja on tullut.

Juuri nyt monia poliittisen työväenliikkeen sekä ammattiyhdistysliikkeen saavuttamia oikeuksia heikennetään. Hyvinvointivaltiota – naisten parasta liittolaista – murennetaan. Naisten euro on edelleen vähän yli 80 senttiä. Se on häpeällistä ajatellen vaikkapa naisia, jotka tekevät vaativaa hoitotyötä lasten ja vanhusten parissa. Valitettavasti alussa olleet Irja Askolan kriittiset sanat, herruuden menetelmät ovat yhä ajankohtaisia: etenkin nuorten naisten ohittaminen ja vähättely on politiikassakin todellisuutta.

Kansainvälisenä naistenpäivänä ei voida unohtaa sitäkään, että maailman 1,5 miljardista köyhästä ihmisestä yli 70 prosenttia on naisia. 67 miljoonaa lasta ei pääse kouluun, yli puolet heistä on tyttöjä. Naisten ja tyttöjen kokema fyysinen ja seksuaalinen väkivalta ja häirintä ovat arkipäivää joka päivä miljoonille: #metoo-kampanja on tarpeellinen. Maailmassa kuolee vuosittain 700 000 naista ja tyttöä aborttiin. Lapsiavioliitot ovat todellisuutta.

Tasa-arvotyössä ei siis ole varaa luovuttaa. Vaikka täällä koti-Suomessakin on yhä parannettavaa, meidän tukeamme tarvitsevat erityisesti köyhien maiden tytöt ja naiset. Uskon monen muun tavoin, että kaikkein tärkein asia maailman muuttamiseksi on kehitysmaiden tyttöjen koulutus. Kun nainen liikkuu, liikkuu koti, kylä, koko maailma. Vanha afrikkalainen viisaus pätee.

Paras tapa kunnioittaa menneitten aikojen tasa-arvotyötä, myös Suomen sisällissodan punaisten uhrauksia, on jatkaa työtä sen hyväksi, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää, tulla silvotuksi tai raiskatuksi, että jokainen voisi käydä koulua, saisi valmistua ammattiin, saisi iloita puhtaasta vedestä ja terveydestä, saisi kokea turvallisuutta ja läheisyyttä, ihmisarvoista kohtelua. Tämä ei ole paljon pyydetty: tämä voidaan ihmisille turvata jos niin tahdotaan.

Kirjoittaja on vasemmistoliiton tamperelainen kaupunginvaltuutettu

|||

Etusivun kuva:

*