Kirjoitin viime viikolla Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan MTS:n Tampereella järjestämästä maanpuolustusaiheisesta paneelista. Paneeli oli hyvin tyypillinen maanpuolustuksen perusaiheita läpi käyvä tilaisuus, jossa etusijan sai asevelvollisuus sekä sotilaallinen liittoutuminen ja liittoutumattomuus. Hävittäjistä paneelissa ei sentään keskusteltu, vaikka puolustusministeriön kansliapäällikkö Jukka Juusti pitikin aiheesta painokkaan alustuksen ennen paneelia.
Itse seminaari käsitteli turvallisuuspolitiikkaa huomattavasti monisyisemmin ja mielenkiintoisemmin. Yleisöpaneeli oli kuitenkin mielenkiintoinen siksi, että se oli niin aiheeltaan kuin sisällöltäänkin suurelle yleisölle suunnattu. Paneelissa keskustelivat poliitikot, eivät pelkät asiantuntijat ja viesti oli selvästi suunnattu äänestävälle kansalle. Tämän vuoksi paneelissa esitetyt ajoittain poleemiset ja holhoavat väitteet herättivät myös hyvin suurta hämmästystä.
Asevelvollisuus pitää Suomessa pintansa
Asevelvollisuus on Suomessa vakaan kannatuksen omaava instituutio. Suurin osa palvelukseen määrättävistä suorittaa sen ja sillä on myös suomalaisten keskuudessa vakaa suosio. Myös maanpuolustustahto on Suomessa edelleen hyvin korkea, vaikka viime vuoden lopulla kohkattiinkin, kun alle 25-vuotiaiden maanpuolustustahto oli mittauksissa uittanut varpaitaan alle 50 prosentissa. Tämä ei ole sikäli uutta tietoa.
Uutta ei ole myöskään tieto siitä, että Suomi on edelleen varsin eksklusiivisessa seurassa maanpuolustusmallinsa kanssa. Yle kylläkin uutisoi viimeksi viime viikolla, että asevelvollisuutta aletaan ottaa uudelleen käyttöön jälleen eri puolilla Eurooppaa, mutta esimerkiksi Aseistakieltäytyjäliitto ampui alas jutun väitteitä harhaan johtavina. Yhdessäkään asevelvollisuutta kohti kulkevista maista ei olla lähiaikoina siirtymässä Suomen tyyliseen malliin, jossa koko miesikäluokka rangaistuksen uhalla koulutettaisiin, vaan palvelus on tavalla tai toisella käytännössä vapaaehtoista. Tämän lisäksi esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa palveluksesta saa myös huomattavan korvauksen. Täysin pakollinen palvelus on edelleenkin käytössä vain Suomessa, Sveitsissä, Itävallassa, Kreikassa, Turkissa ja Kyproksella.
Paneelissa ei ollutkaan syytä ihmetellä, kun yleinen asevelvollisuus sai laajaa kannatusta oikealta vasemmalle. Vain vasemmiston Jouni Sirén ja vihreiden Olli-Poika Parviainen väläyttelivät selvimmin vastakkaisia kantoja. Vaikka kaikki panelistit kokivat joko vapaaehtoisesta palveluksesta naisille tiedottamisen tai jopa koko ikäluokalle pakolliset kutsunnat suotavana kehityksenä, käytännössä kriittisiä nykymuotoiselle järjestelmälle oli vain harva. Vihreiden ja Parviaisen kanta joutuikin jopa kokoomuksen Sofia Vikmanin hampaisiin, koska hän näki ehdotuksen palveluksen valikoivuudesta kuoliniskuna koko maan puolustukselle.
Nuoriso on pilalla
Keskustelu juridisten miesten pakollisesta asevelvollisuudesta ei oikeastaan ole mitenkään vaiettu aihe, vaikkakaan vaihtoehdoista ei kovinkaan vakavasti ole ainakaan viime aikoina keskusteltu. Tulevia eduskuntavaaleja varten on laadittu Asepalvelus2020-kampanja, jossa vedotaan eduskuntavaaliehdokkaisiin tasa-arvoisemman asepalveluksen puolesta. Asevelvollisuuden suosio takaa sen, ettei vaihtoehtoja tarvitse vakavasti harkita, vaikka esimerkiksi edellä mainittu kampanja esittelee vakuuttavia vaihtoehtoisia malleja naapurimaista.
Asevelvollisuuden puolustajilla on omat vakuuttavat argumenttinsa pakollisuuden puolesta, jotka melkein voi niellä. Ontuvat puolustelut tasa-arvon puutteelle esimerkiksi maanpuolustuksen resurssien vähäisyyden vuoksi menevät lävitse vain siksi, että asevelvollisuus on satavuotias instituutio. Näitä perusteluja on saanut kuulla jo monesti.
Paneelissa kuitenkin heiteltiin myös huomattavasti vulgaarimpiakin väitteitä. Puitaessa alle 25-vuotiaiden alhaista maanpuolustustahtoa ainakin perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien edustajat pohtivat, johtuisiko tämä kenties nuorison vähäisestä ymmärryksestä isänmaallisia arvoja kohtaan. Myös kokoomuksen taholta pohdittiin, ymmärretäänkö nykyään historiassa tehtyjä sotilaallisia uhrauksia.
Sukupolvikokemusten välillä on tietysti merkittäviä eroja. Vaikka itselläni ei asepalvelusiästä ole kovin kauaa, en tietystikään voi täysin ymmärtää, mitä vajaan parikymppisten piireissä tällä hetkellä tapahtuu. On kuitenkin vaikea uskoa yleistä yhteiskunnallista ilmapiiriä tarkastelemalla, että kenenkään annettaisiin unohtaa suomalaista sotilashistoriaa. Talvisodasta, jatkosodasta ja Kekkosesta julkaistaan joka vuosi iltapäivälehtien liitteitä, Tuntematon sotilas tulee edelleen joka itsenäisyyspäivä televisiosta (ja viime vuonna uudestaan myös elokuvateattereissa) ja intin suorittaa edelleen valtaosa sinne määrätyistä miehistä. Puolustusvoimat tuntuu mainostavan itseään näkyvämmin kuin koskaan aiemmin ja erilaiset Suomen historian sadan vuoden merkkipaalut toivat nimenomaan sotahistorian näkyvästi taas esille.
Isänmaan puolustajat
Isänmaalliset arvot taas ovat pitkälti silkka hurraa-termi, josta ei liene kaiken kattavaa yhteisesti jaettua määritelmää. Joillekin ne lienevät kyseenalaistamatonta ja uhrautuvaa rakkautta, jolloin isänmaa on itseisarvo, jonka hyväksi on heittäydyttävä vaikka varmaan kuolemaan. Isänmaa ei kuitenkaan ole arvo sinänsä, vaan siinä on oltava jotain puolustamisen arvoista. Jos kansalaisten halu huolehtia kotimaansa turvallisuudesta murenee, tulisiko syytä tälle alenemalle etsiä ensisijaisesti “laiskasta ja vastuuttomasta nuorisosta” vai maasta itsestään? Yhteisöllisten arvojen tulisi olla olemassa myös ennen sitä hetkeä, kun suureen torveen puhalletaan.
Pohjakosketuksen paneelissa otti sosialidemokraattien Jukka Gustafsson vihjaamalla maanpuolustuksesta mahdollisesti kiinnostumattomien nuorten olevan “minäminäminä”-sukupolvea, joka ei ymmärrä erinäisten kansallisten instituutioiden merkitystä.
Itse uskon, että tässä maassa on ehdottomasti jotain, joka on puolustamisen arvoista. En kuitenkaan ymmärrä, millä tavalla syyllistäminen saisi nuoria kansalaisia kiinnittymään kansallisiin instituutioihin yhtään paremmin. Tämä voitaisiin varmistaa mieluummin vaikka tekemällä tästä valtiosta toiveikkaampi nuorelle sukupolvelle elää. En tiedä johtuiko keskustelun sävy siitä, että panelisteilla oli jo useampia vuosia omasta asepalvelusiästään, mutta mikäli kommenttien mukaista linjaa jatketaan pitkään en yhtään ihmettelisi, vaikka maanpuolustustahto laskisi entisestään.
Kirjoittaja on Vasen Kaistan toimittaja.
*
Siviilien puolustus -sivulla facebookissa sekä projektin opintopiirissä ja mm. Tampereella pidetyissä yleisötilaisuuksissa on etsitty vaihtoehtoa vallitsevien ajatushäkkien ulkopuolelta. Oppari aloitti toissa vuonna Helsingissä Brian Martinin teoksella Social Defence, Social Change, jonka nimi jo kertoo uudehkon (1993) lähestymiskulman. Koko teos löytyy netistä googlaamalla.