Artikkeli: Maailma

29.4.2019 klo 08:26

Kuninkaallinen soutukilpa kanaalissa

Kuvassa vuoden 1841 Cambridge–Oxford-soutukilpailu Lambeth Palacen edustalla. Francis William Tophamin aikalaiskaiverrus. (Kuva on julkaistu Public Domain -lisenssillä Wikimedia Commons -yhteisöpalvelussa.)

Kahden ikivanhan yliopiston, Cambridgen ja Oxfordin, opiskelijat ottavat vuosittain mittaa toisistaan perinteisessä soutukilpailussa Thamesjoella perämiehen ja kahdeksan soutajan joukkuein. Hurjatempoinen soutu myös televisioidaan.

The Boat Race -kilpailua on käyty vasta vuodesta 1829. Se on perin lyhyt aika kuningaskunnassa. Esimerkiksi parlamentin puhemies soveltaa tehtäviään hoitaessaan tarpeen vaatiessa vaikka 1600-luvulta periytyvää ohjetta.

Mitä mahtaisivat britit teekuppostaan tyhjentäessään ajatella, jos heille kerrottaisiin, että perinnesoutu järjestetäänkin huhkimalla kuntosalin rinnakkaisilla soutulaitteilla? Entä jos soutajien veneet kiinnitettäisiin lujasti laituriin Englannin kanaalin mantereenpuoleiselle rannalle ja lähetettäisiin sitten joukkueet soutamaan kiinnisidottuja veneitään kanaalin poikki?

Molemmissa joukkueissa osa soutajista kiskoisi voimainsa takaa eteenpäin, osa huopaisi kuin hengenhädässä, ja osa onkisi veneestä pudonneita joukkuetovereitaan tai airojaan samalla kun perämiehet keskittyisivät sättimään toinen toistaan. Kilpailun tuomari seisoisi tanakasti hajasäärin, jalka kummankin veneen perässä ja vaatisi kilpaan järjestystä: O-r-d-e-r… o-o-o-rrr-de-rrrh!

Moinen näytelmä päihittäisi kirkkaasti minkä tahansa vähäjärkisen tv-vi(t)sailun, mutta kamppailulle tuskin kertyisi kovin monta herpaantumatonta katsojaa, paikallaan soutamisesta kun puuttuisi englantilaisten arvostamaa urheiluhenkeä.

Isossa-Britanniassa ja muualla Euroopassa on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka seuraavat kotisohvalla kuvaruudulta juuri tällaista kilpaa. Televisiolähetykset tulevat Lontoosta, maan parlamentista.

Kisan nimi on Brexit. Se tarkoitti alkuaan Ison-Britannian kansanäänestyksellä vuonna 2016 ratkaisemaa yksinkertaista ja käytännöllistä, joskin lukuisissa yksityiskohdissaan työlästä, eroa Euroopan unionista. Juuri sopiva haaste empiirisen tutkimuksen kotimaalle: ”The proof of the pudding is in the eating” (vanukas testataan syömällä se).

Vanukas on sittemmin juuttunut pahasti kurkkuun. Saksalainen viikkolehti Der Spiegel otsikoi viimeisimmän lykkäyksen jälkeen humoristisen toivottomasti: ”Brexit forever” (Brexit ikuisesti). Brittien ja unionin on kuitenkin mahdollista päästä toisistaan eroon jo Elisabet-kuningattaren hallituskaudella, jos viimeisin viimeinen määräaika (lokakuun 2019 loppuun mennessä) toteutuu.

Eurooppalaisten vedonlyöntifirmojen kannattaisi ehkä tarjota kertoimia siitä, mikä valmistuu ensin: Sacrada família -kirkko (tämän Barcelonan ylpeyden rakennustyöt aloitettiin vuonna 1882), Suomen Olkiluoto 3-ydinvoimala (rakenteilla vuodesta 2005) vaiko brittien uljas Brexit?

Miksi ero unionista?

Eroa kannattavat britit eivät ole yhtenäinen massa vaan heidän perustelunsa saattavat vaihdella samoin kuin unioniin jäämistä kannattavienkin. Ja iso osa brittejä on kyllästynyt kuulemaan koko Brexitistä.

Eron syy ei ole, että niukka enemmistö äänesti sen puolesta, koska heille oli törkeästi valehdeltu. On silti syytä muistaa, että heille oli törkeästi valehdeltu.

Brexitin kannattajien vaalibussiin oli esimerkiksi maalattu emävalhe joka olisi ollut kunniaksi jopa Donald Trumpille: eron puolustajat valehtelivat, että Iso-Britannia joutui muka maksamaan joka viikko 350 miljoonaa puntaa EU:lle, ja tällaisilla summilla voitaisiin eron jälkeen kunnostaa omaa kansallista terveydenhuoltoa sen sijaan että rahat kiikutettiin Brysseliin.

Juttu näistä Euroopan unionin briteiltä muka kuppaamista sadoista miljoonista oli jättivalhe, jonka esimerkiksi eroa ajaneen UKIP-puolueen johtava tyhjänpuhuja Nigel Farage perui, mutta tietenkin vasta eroäänestyksen jälkeen.

Faragen herkkä hipiä kesti jatkuvan törkeän valehtelun ja maahanmuuttajien syyllistämisen.

Hänellekin oli liikaa kansalliskiihkoista rähinöintiä lietsovan äärioikeistolaisen Tommy Robinsonin (oikealta nimeltään Stephen Yaxley-Lennon) pyrkiminen UKIP-puolueeseen. Farage erosi siitä vuoden 2018 syksyllä.

Yhden selityksen erolle löytää, kun ei ajattele sitä vain omiin oloihinsa käpertyneen  saarivaltakunnan potemana imperiumin muinaisten suuruudenaikojen aavesärkynä: ”Rule, Britannia! Britannia, rule the waves! Britons never, never, never shall be slaves”.

Raivokkaan ”suvereenisuuden” näkökulma on silti sinänsä luonnollinen valtakunnassa, jonka eliitti on aina tottunut pikemmin alistamaan muita kantamaan valkoisen miehen taakkaa valkoisen miehen puolesta…

Brexit ei selity myöskään vain väärioikeistonkin kanssa flirttailevien Boris Johnsonin ja upporikkaan Jacob Rees-Moggin kaltaisten, eliittikouluissa ja -yliopistoissa ‒ Etonista Oxfordiin ‒ kasvatettujen politiikan klovnien huonona sirkuksena. He ansaitsisivat jo eläessään paikkansa anglofiili Johan Hakeliuksen kirjoittamissa ”kuolleiden valkoisten miesten” elämäkerroissa.

Herrat tuovat mieleen P.G. Wodehousen romaanihahmon, tomppelin herrashölmön Bertie Woosterin sillä erolla, että Wooster on harmiton hölmö. Brexit-sekoilussa tunareita ei pelasta pulasta nokkela hovimestari Jeeves enempää kuin Rees-Moggin uskollinen ”nanny”.

Kello on lyönyt

Brexit on yksi tapa vastustaa uusliberalismia. Ihmiset reagoivat sen synnyttämiin ongelmiin kaikkialla Euroopassa. Esimerkiksi Ranskan ”keltaliivien” protesti osoittaa että kaikki uusliberalistisen politiikan vastustajat eivät ole väärioikeistolaisia. Väärioikeisto koettaa vain hyötyä poliittisesti ihmisten ahdingosta ja sen synnyttämistä protesteista.

Ongelman ytimessä on Euroopan unioni kauppalopojen ja kamasaksojen lobbariunionina.  Keskeinen sanoma on, että talouselämä päättää, mikä ihmisille on hyväksi.

Ison-Britannian konservatiivit yrittävät teeskennellä samaa ympyrän neliöintiä kuin jo Margraret Thatcherin ajoista: Muukalaispelkoisen Theresa Mayn johtama toryhallitus suitsuttaa kansallisen suvereenisuuden isänmaallisia iloja mutta jättää kertomatta ettei mitään ”omaa” perikansallista kapitalismia ole olemassakaan finanssikapitalismin ja kansainvälisten pääomaliikkeiden oloissa.

Nyt brittioikeiston kansallismielinen politiikka on pyrkivinään palauttamaan talouspolitiikan niille  ”kansallista etua” korostaville linjoille, jotka tuo samainen oikeisto oli ensin globaalin finanssikapitalismin purkupallolla romuttanut.

”Thatcherismi” lopetti satuilun kapitalismin kesyttämisestä demokratian palvelukseen, pyyhki tieltään sodanjälkeisessä Euroopassa rakennetun sosiaalivaltion ‒ siitä on jäljellä nokiset rauniot kuin Pariisin Notre-Damesta ‒ ja ajasti Euroopan käymään samaan tahtiin Ronald Reaganin Yhdysvaltojen kanssa palauttamalla vanhan ajan pehmustamattoman kapitalismin ja raivaamalla ”keskustavasemmiston” suosiollisella avustuksella kaikkialla Euroopassa tieltä ne esteet, jotka olisivat voineet tehdä väärioikeiston nousun tyhjäksi.

Big Benin osoittimet ovat nyt kiertäneet koko kellotaulun vaikkakin takaperin. Kello ei ole  lyönyt politiikan talviaikaa vain briteille vaan koko Euroopalle. Finanssikapitalismin kylvämän globaalin ”luovan tuhon” näennäiseksi haastajaksi on muutamassa vuosikymmenessä noussut ”oikeistopopulistisiksi” nimiteltyjen puolueiden tuhoa uhoava joukko. Sen mustana varjona häälyy ummehtuneen kansalliskiihkon haudasta havannut haamu liian ahtaassa natsikypärässään.

”Jumalan kiitos, olen tehnyt velvollisuuteni”

Iso-Britannia sauvoo tuskaisesti eroon mantereesta. Rautarouva Thatcherin sijasta peräsintä pitelee tinasotilas, jäykän itsepäinen ja politiikassaan ehdottoman kyvytön Theresa May, jolla on kolme tavoitetta. Hän koettaa keinolla millä hyvänsä estää konservatiivipuoluettaan hajoamasta palasiksi omiin sisäisiin Brexit-riitoihinsa puolueen Brexitiä ajavan oikean laidan paineessa.

Ja May haluaa estää Jeremy Corbynin johtaman, omissa riidoissaan rakoilevan  työväenpuolueen vaalivoiton ja kieltäytyy hallituksineen eroamasta estääkseen uudet vaalit. May järjesti voitonvarmana jo yhdet alahuoneen edustajien vaalit vankistaakseen asemaansa niin työväenpuolueen kuin EU:n suhteen, mutta hävisi ne surkeasti.

Voidakseen jatkaa pääministerinä hän joutuu tukeutumaan Pohjois-Irlannin protestantteja edustavaan pieneen DUP-puolueeseen. Sillä on 10 edustajaa 650-paikkaisessa alahuoneessa. Häntä heiluttaa koiraa ja estää kaikki järkevät ratkaisuyritykset Irlannin ja Pohjois-Irlannin ja samalla EU:n ja Ison-Britannian välisen tullirajan järjestämiseksi.

Kolmanneksi, May halunnee vilpittömästi torjua ”kovan Brexitin” eli kuningaskunnan repivän eron EU:sta ilman sopimusta; mutta se on kahdelle ensimmäiselle alisteinen tavoite. Brittien katse on kääntynyt sisäänpäin, eivätkä he ajattele sekoittavansa koko unionia itse itselleen järjestämäänsä Brexit-sotkuun.

Heistä on vain luonnollista että maailma odottaa nöyrästi kuningattaren valjakon suitsia pidellen kun ainakin vielä toistaiseksi yhdistynyt kuningaskunta tarvitsee lisäaikaa: EU:ssa pysymisen puolesta äänestäneet skotit kaavailevat Brexit-ratkaisun vuoksi jo uutta kansanäänestystä siitä, tulisiko Skotlannin erota kunigaskunnasta.

Viimeisessä, ainakin omissa silmissään ylevässä taistelussaan Theresa Mayn hallitus lienee kuulevinaan kunnialaukausten kumua ja kaikuja kuolemaa tekevän amiraali Horatio Nelsonin sanoista Trafalgarin taistelun jälkeen: ”Jumalan kiitos, olen tehnyt velvollisuuteni”.

Menneen maailman lippulaiva

Pääministeri Mayn virallisissa puheissa räiskyvissä retorisissa ilotulituksissa kangastelee menneiden aikojen Iso-Britannia. Hänen Brexit-onnea huokuvien julistustensa yleisön on ehkä tarkoitus kuulla mielikuvituksessaan Merilinja-televisiosarjan tunnusmusiikkia ja nähdä 1800-luvun majesteettisen teeklipperin nostavan kaikki purjeensa keula meren kuohuja halkoen.

Todellisuudessa May yrittää tehdä purjehduskelpoista kuningas Henrik VIII:n vuonna 1545 uponneesta lippulaivasta Mary Rosesta, jonka hylky on näytteillä museossa Portsmouthissa.  

Euroopan unioni tarjoaa kaikkine heikkouksineen ja ongelmineen briteille etuja, joita he tuskin pystyvät saavuttamaan yksin. On silti liioittelua olettaa, että Yhdistynyt kuningaskunta joutuisi ”kovan Brexitin” toteutuessa kokemaan jo piankin kiinalaisvetoiseksi muuttuvan maailmankapitalismin oloissa samaa kuin moni kolmannen maailman maa tai EU-kumppaneidensa hylkäämä Kreikka.

Kapitalismi pääomaliikkeineen ja monikansallisten finanssiyhtymien järjestäytyneine pankkirikollisuuksineen on kuitenkin kansainvälistä, ja Lontoon City on saanut paksun siivun tuosta rehdin ja pimeän rahan taukoamattomasta maailmanlaajuisesta liikkeestä.

Tulevaisuudessa Ison-Britannian neuvotteluasema taloussopimuksissa on ”kovan Brexitin” jälkeen usein verrattavissa yrityksen suojattomaan työntekijään, jolle tarjotaan ylivoimaisen vastapuolen omilla ehdoillaan sanelemaa ”yrityskohtaista sopimista”. Unelma paluusta johonkin omia etuja varjelevaan puhtaasti kansallisvetoiseen kapitalismiin on silkkaa itsepetosta kuin Klonkun aarre.

Brittiläisessä imperiumissa aurinko ei mennyt koskaan mailleen, mutta tuon imperiumin purjeet katosivat historian taivaanrantaan jo kauan sitten. Kuningaskunta tarvitsee Euroopan unionia jo taloutensa vuoksi, mutta EU:n 27 jäsenmaata tulevat kyllä toimeen ilman brittejäkin, milloin paremmin milloin huonommin. Vanukas odottaa syöjäänsä.

Lisää aiheesta Vasen Kaista-verkkolehdessä:
Lisää aiheesta muualla verkossa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.