Artikkeli: Tampere

24.5.2021 klo 14:02

Edellisten sukupolvien työ on Tampereen perusta

Kaikki me tarvitsemme turvaa ainakin lapsena ja vanhuksena. (Kuva: debowscyfoto / Pixabay)

Ei Hatanpään kartanon omistaja vapaaherra Boije af Gennäs aikoinaan arvannut, mihin hänen antamansa lahjoitus johtaa, kun hän lahjoitti maistaan pienen palan Tammerkosken rannalta kaupungin perustamista varten. Tuskin kuningas Kustaa kolmaskaan osasi ennakoida, kuinka hyvän päätöksen hän teki perustaessaan Tampereen kaupungin vuonna 1779.

Aluksi perustettu kaupunki ei ollut menestystarina. Vielä 1800-luvun alussa ihmiset asuivat savupirteissä, vuohet laidunsivat turvekatoilla ja susijahteja oli järjestettävä, koska pedot hakivat syötävää kaupunkilaisten karjasuojista. Eurooppa oli jo pääosin teollistettu, mutta agraarinen Suomi oli yrittäjille mahdollisuuksien maa.

Tampereen vetovoimatekijä oli tuolloin energiaa tuottava Tammerkoski. Kosken energian saattoi valjastaa teollisuuden käyttöön. Eikä työvoimastakaan ollut pulaa: ympäröivällä maaseudulla syntyi enemmän ihmisiä kuin maaseutu pystyi elättämään. Alkoi yrittäjien ja ihmisten vaellus kohti Tamperetta.

Tänä päivänä päättäjät iloitsevat menestyvästä ja kasvavasta kaupungista. Talot hamuavat ylöspäin ja tunnelit alas. Tampereelle muutetaan opiskelemaan, töihin ja työtä etsimään. Lisäksi Tampere on kiinnostava matkailu- ja kulttuurikaupunki. Sukupolvi toisensa jälkeen on osaltaan rakentanut kaupunkia, maksanut veronsa ja vuokransa. He ovat syntyneet, synnyttäneet, haudanneet kuolleensa ja kuolleet. Syntymän ja kuoleman välillä ihmiset ovat eläneet elämänsä ja tehneet työtä oman perheensä, mutta myös kaupungin, hyväksi.

Yhteiskunnan kehittyessä asetettiin kaupungille velvoitteita, joista köyhäinhoito oli ensimmäisiä. Ihmisellä on kaksi elämänvaihetta, jolloin hän on riippuvainen toisen avusta: pikkulapsiaika ja vanhuus. Lapsella on vanhempansa tai ainakin äiti, mutta vanhaksi voi tulla ilman ainuttakaan läheistä. Ellei ihminen pystynyt huolehtimaan itsestään eikä hänellä ollut huolehtivia omaisia, hänet siirrettiin kaupungin vanhainkotiin.

Vanhainkoteja sanottiin vaivaistaloiksi. Tämä negatiivinen leima säilyi, vaikka kaupunki rakensi aikanaan hyvin modernin vanhainkodin Koukkuniemeen. Monet vastustivat sinne joutumista mutta viihtyivät lopulta hyvin. Vähitellen sukupolvet erkaantuivat toisistaan, ehkä tehokkuuden nimissä. Lapset viettävät päivänsä päiväkodeissa, koululaiset kouluissa, aikuiset töissä, sairaat sairaaloissa ja vanhukset vanhainkodeissa. Kotona annettavaa hoivaa ei arvostettu. Haluttiin, että kaikki työikäiset käyvät töissä.

Monet asiat muuttuivat. Yhtäkkiä kaupungilla ei ollutkaan varaa palkata riittävästi henkilökuntaa hoivapalveluihin, uudistaa tiloja, lisätä vuodepaikkoja, antaa sairaiden toipua sairaaloissa. Jostakin oivallettiin, että kaikki – myös vanhukset – haluavat asua kotonaan. Niinpä vanhusten laitospaikkoja supistettiin reippaasti ja niitä korvattiin yksityisillä hoivakodeilla. Ongelmana on nyt hoivaa tarvitsevien vanhusten määrän lisääntyminen ja entistä huonokuntoisempien vanhusten kotona asuminen.

Räikeimmissä tapauksissa voidaan puhua hyväksytystä heitteillejätöstä. Kotona piipahtavat hoitajat eivät välttämättä ehdi huomata esimerkiksi muistisairauden etenemistä. Asiakas ryhdistäytyy siksi hetkeksi, kun hänen luonaan on joku, ja todellinen vointi jää piiloon. Lääkkeet jäävät ottamatta, ateriat jääkaappiin eikä henkilökohtaisesta hygieniastakaan aina muisteta huolehtia.

Kotona asuu myös täysin vuoteeseen sidottuja, liikuntakyvyttömiä vanhuksia ja sairaita, joiden luona pyritään käymään riittävän usein, ehkä neljä kertaa vuorokaudessa. Hoitajat piipahtavat kiireisesti eikä kuulumisten vaihdolle ole aikaa. Työpäivään on mahdutettu liian monta asiakaskäyntiä. Laitospaikkojen purku tapahtui lähes suunnittelemattomasti eikä kotihoitoon ole pystytty satsaamaan riittävän paljon. Hoitajat tekevät parhaansa, mutta he uupuvat ja turhautuvat työtaakkansa alle.

Omaishoitajat ja heidän hoidettavansa ovat luku sinänsä. Omaishoitajat tekevät erittäin arvokasta työtä läheisensä ja kunnan hyväksi perin vaatimattomalla palkalla. Rakkaus on aliarvostettu resurssi, vaikka sen voimin tehdään ihmeitä joka päivä. Mutta ei rakkauskaan riitä, jos omaishoitaja sairastuu tai uupuu.

Onko kenellekään tullut mieleen, että nämä riittämättömästi hoidetut vanhukset ovat olleet rakentamassa kiitettyä, kehittyvää ja vetovoimaista Tamperetta? Tai se, että olisimme edellisille sukupolville jotakin velkaa?

Kirjoittaja on vasemmiston kuntavaaliehdokas Tampereella

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.