Tulevaisuus saattaa olla yllättävän kallis paikka.
Tämä ajatus on hiipinyt päähäni tänä syksynä yhä useammin. Siihen on vaikuttanut osaltaan julkinen keskustelu bensan hinnan nopeasta noususta. Keskustelua seuratessa olen moneen kertaan hämmentynyt siitä, miten lyhytnäköisesti asiaa tunnutaan käsittelevän. Bensalitran hintaa verrataan vuoden takaiseen. Harvempi on yltynyt pohtimaan sitä, mitä bensa maksaa viiden, kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua.
Autoilijoiden protesteissa minusta surullisinta on ollut se, miten moni ihminen vielä kuvittelee halvan bensan aikojen jatkuvan ikuisesti. En pidä kovin realistisena roikkua kynsin ja hampain kiinni alle kahden euron bensalitrassa, kun raakaöljyn tuotanto käy koko ajan kalliimmaksi ja riskialttiimmaksi, ja nousevat taloudet vaativat siitä aiempaa suuremman osan. Itse en ainakaan haluaisi rakentaa tulevaisuuttani sen vaihtoehdon varaan, että bensa ei tästä enää kallistu.
Toki valtiot voivat aina alentaa bensaveroa ja subventoida yksityisautoilua, mutta se taas kasvattaa kulutusta ja ylläpitää liikenteen riippuvuutta fossiilisista polttoaineista. Pidemmän päälle tämä vaihtoehto on kansalaisen kannalta takuulla kaikkein kallein, sillä se paitsi kiihdyttää ilmastonmuutosta, myös tarkoittaa liikkumisjärjestelmiemme muutoksen lykkäämistä viimeiseen saakka. Ja äkkijyrkät muutokset ovat aina raskaampia kuin sellaiset, jotka on suunniteltu ajan kanssa ja toteutettu ihmisten erilaiset elämäntilanteet huomioiden.
Aikaperspektiivin puute tuntuu vaivaavan toistakin ajankohtaista keskustelua, eli puhetta hoitoalan palkkakuopasta. Hoitajien palkankorotuksia vastustetaan oikeistossa sillä verukkeella, että ne nostaisivat julkisen sektorin menoja merkittävästi, aiheuttaen painetta korottaa veroja. Tässäkin argumentissa hämmästyttää se, kuinka helppoa ihmisten on kuvitella, että jos asialle ei tehdä mitään, kaikki jatkuu niin kuin ennenkin.
Asia lienee pikemminkin niin, että väestön vanhetessa hoivasta voidaan joko alkaa maksaa sen verran kuin se vaatii, tai sitten katsoa, kun koulutetut osaajat katoavat hommista sairaseläkkeelle tai aivovuotona muihin maihin. Joka tapauksessa on selvää, että jos hoiva-alan työoloihin ei panosteta pian, seuraukset tulevat vuosi vuodelta kalliimmaksi, sekä inhimillisesti että taloudellisesti.
Järkevintä olisi parantaa hoitajien palkkatasoa ja puuttua työolojen ongelmiin välittömästi ja vahvalla otteella, sillä tällä hetkellä jokainen uusi päivä tuo mukanaan uusia irtisanoutumisia ja uusia loppuunpalamisia. Kärjistäen voi sanoa, että joko maksamme hoitajien työolojen parantamisesta, tai sitten siitä, että saamme riittävästi ihmisiä koulutettua alalle korvaamaan sieltä lähtijät. Tai jos emme tee kumpaakaan, niin sitten hoitajien määrän vähentyessä ja hoivattavien määrän kasvaessa palveluiden hinta nousee pilviin.
Taloustiede on ottanut suuria harppauksia viimeisen vuosisadan aikana, mutta kysynnän ja tarjonnan laki pitää yhä kutinsa: jos jonkin hyödykkeen tarjonta vähenee ja sen kysyntä kasvaa, niin silloin hinnan nousua ei oikein voi välttää. Sitä toivoisi, että tämä asia ymmärrettäisiin edes silloin, kun puhutaan niinkin keskeisistä yhteiskunnan perusasioista kuin energiasta ja hoivasta. Ilmastonmuutoksen myötä myös esimerkiksi ruoantuotannon odotetaan vaikeutuvan valtaosassa maailmaa, ja satojen hupenevan merkittävästi nykyisestä. Miten arvelette sen vaikuttavan ruoan hintaan?
Tulevaisuus on kallis paikka. Vähitellen meidän pitäisi alkaa käydä yhteiskunnallista keskustelua siitä, mitkä asiat nykyisyydessämme ovat aidosti hintansa väärtti. Mistä me oikeasti haluamme pitää kiinni, kun maailma ympärillämme muuttuu rajummin kuin koskaan? Onko se kenties bensalitran hinta, veroäyrin taso, vaiko ehkä kuitenkin jokaisen oikeus hoivaan, hyvinvointiin, ravintoon ja puhtaaseen luontoon?
Kaikkea tuskin voimme saada.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtaja Tampereelta.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivatkommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.