Lastensuojelun haasteet puhuttavat melko paljon Tampereen kaupunginvaltuustossa, mutta pulmiin on löydetty aika vähän ratkaisuja. Tilanne lastensuojelussa on pahentunut ja näen siihen ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin lastensuojelun tarvetta ei ole kyetty vähentämään; ennaltaehkäisevä työ ei ole ollut riittävää. Toiseksi syntyneiden ongelmien hoitamiseen ei ole riittävästi resursseja. Niitä toki lisättiin Tampereella jo ennen lain lisäämiä velvoitteita joitakin vuosia sitten pitkällisen väännön seurauksena, mutta ongelmat työntekijöiden kuormittuneisuudessa olivat ehtineet kasvaa liiaksi. Lastensuojelu ei ole saanut enää päteviä työntekijöitä tarpeen mukaisesti.
On hienoa, että viime viikonlopun vasemmistoliiton puoluekokouksessa puheenjohtaja Li Andersson nosti linjapuheessaan vahvasti esiin lastensuojelun. Erityisesti sen miten moraalitonta on rahan tekeminen lasten hädällä. Siitähän on kyse kun suuret voittoa tuottavat firmat valtaavat yhä enemmän tilaa lastensuojelussa sen sijaan, että kunnat satsaisivat niihin omana toimintana tarpeen mukaan. Tampereella saatiin kuluvana vuonna perhetukikeskukseemme lisää yksi osasto vasemmistoliiton viedessä vaatimuksen budjettineuvotteluihin, mutta tämä on vain pieni osa ratkaisua.
Lastensuojelulaitosten ohella olisi tärkeää tuntea ja keskustella myös sijaishuollon perhesijoituksista, niissä eteen tulevia haasteista. On tärkeää ymmärtää, millaista tukea sijaisperheissä tarvitaan. Tätä keskustelua ei valtuustoissa juuri käydä.
Sijaisperheitä etsitään usein ilmoituksilla, joissa sanotaan haettavan ”tavallisia perheitä, joissa ihmissuhteet ovat kunnossa”. Sijaisvanhempien valmennuksessa toki käydään perusteellisestikin läpi mitä kaikkea sijaisvanhemmuus voi tarkoittaa, mutta käytännön arki voi silti olla yllätyksellinen, eikä valmennus yksistään riitä perheiden ja lasten tueksi. Liian moni sijoitus katkeaa suunnittelemattomasti ja lapset joutuvat kokemaan jälleen yhden hylkäämisen. Näin lapsia altistetaan syrjäytymiselle.
Pelkästään tuo ”tavallisuus” sijaisperheessä saattaa päättyä jo siihen, ettei mikään tavallinen sujukaan ihan tavallisesti. Sijoitettu lapsi ei välttämättä ymmärrä miksi nukkumaan käydessä harjataan hampaat, tai miksi ateriaksi ei riitä coca-cola, tai miksi perheessä on koko ajan sama isä.
Tavallisten arkiasioiden oppimiseen voi olla pitkä tie. Se voi tuntua työläältä, mutta suhteessa murrosikään lasten latentin vaiheen pulmat ovat vielä hallittavissa. Murrosiän vaiheissa peruskysymys on miten toimia arjessa, jossa mikään ”tavallinen” ei päde, jossa vanhemman tunteina vuorottelevat huoli, pelko, kauhu. Myös viha sitä kohtaan, että lapsen täytyy prosessoida hylkäämisen kokemustaan itseään vahingoittavalla tavalla. Miten luoda turvallisia rajoja rajattomuudessa!
Sijaisperheissä eletään monesti hetkiä, jolloin voi vain toivoa, että seuraava päivä olisi parempi. On pakko hyväksyä se, että lapsi käy läpi oman prosessinsa, tekevätpä sijaisvanhemmat mitä hyvänsä. Kyllä he tekevätkin! Aina kun luen jostakin sijaisvanhemmaksi ryhdyttävän korvausten vuoksi, näen ultraviolettia. Poikkeuksia voi toki löytyä.
Edellä sanotulla haluan painottaa sitä, että lastensuojelusta päätöksiä tekevien – ensi vuoden alusta aluevaltuutettujen – on tärkeää olla tietoisia lastensuojelun monitahoisuudesta, vaativuudesta, myös vaikeuksista. Erityisesti sijaishuollon todellisuudesta tiedetään yhä liian vähän. Kaikkeen ei voi omakohtaisesti perehtyä, mutta tietoa on saatavilla valtavasti niin kokemusasiantuntijoilta, lastensuojelun toimijoilta, lastensuojelujärjestöiltä, tutkimuksista ja kirjallisuudesta.
Tuleekohan aika, jolloin valtuustojen, jatkossa aluevaltuustojen, iltakoulujen aiheena tulee olemaan lastensuojelu?
Kirjoittaja on vasemmiston tamperelainen kaupunginvaltuutettu sekä sivistys- ja kulttuurilautakunnan jäsen.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.