Niin äkkiä kaikki muuttua voi. Menimme puolison kanssa nukkumaan tyytyväisenä lauantaipäivän annista, pitkästä metsäretkestä ja hyvästä ruuasta. Muutaman tunnin kuluttua heräämme kauhuun – kotikerrostalossamme on tulipalo.
Palo oli alkanut kellarista sähköviasta. Yön hiljaisina tunteina se oli rauhassa saanut kehittyä hurjaksi tulimereksi, joka lopulta söi meidän ja monen muun kellarivarastot, tuhosi kymmeniä metrejä sähkökaapelia ja vesiputkia. Savu nousi rappukäytäviin ja asuntoihin, sitä pulppusi sähkökaapista ja kaikista asunnon läpivienneistä, patteriputkien juurelta ja vaikka mistä.
Soitin heti tilanteen tajuttuani hätäkeskukseen. Seuraavat odotuksen minuutit tuntuivat pitkiltä. Seisoin puolisoni toppahousuissa, umpimähkään valitussa takissa ja pipossa parvekkeella laskemassa sekunteja. Savupatsaat nousivat kellarin tuuletustorneista aina vain korkeammalle ja asuntomme ilma muuttui harmaaksi. Kohta vilkkuvat siniset valot heijastuivat naapuritalon ikkunoista. Pelastajat olivat saapuneet.
Joskus tämän tai viime vuoden puolella keskusteltiin, millä nimellä kutsua palomiehiä jatkossa, kun sukupuolittavista ammattinimikkeistä halutaan luopua. Tilalle ehdotettiin palopelastajaa. Mikä voisi sopia ammattikunnalle paremmin? Katsoin parvekkeelta, kun savusukeltajat pukivat varusteensa päälle ja katosivat rapun ovesta tietämättä, mikä siellä odottaa ja hyvin tietäen, että nyt on tosi kyseessä. Satojen asukkaiden vanha kerrostalo palaa.
Yhtään liioittelematta voin sanoa, että palopelastajat pelastivat meidät. Meille kävi lopulta niin hyvin kuin vain voi. Menetimme kellarivarastosta liki kaiken, mutta hämmästykseksemme tuli ja sammutusvesi olivat väistelleet tavaroista tärkeimmät; lapsuuden valokuva-albumit ja puolison mummoltaan saamat perintöesineet. Asuntoon tullut noki lähti siivoamalla ja savunhajukin on hälvenemässä. Mutta me ja kaikki naapurimme olemme elossa, kuka enemmän tai vähemmän järkyttynyt, mutta vahvasti hengissä.
Vuoden vaihteessa voimaan astuva alueuudistus koskee myös pelastuslaitosta. Kovin vähän kuulen puhuttavan hyvinvointialueesta pelastustoimen näkökulmasta. Ne kokoukset, joissa itse olen istunut vara-aluevaltuutetun tai valiokunnan jäsenen roolissa, ovat keskittyneet pääsääntöisesti terveydenhuollon asioihin, sivunneet sosiaalitointa ja unohtaneet pelastustoimen.
Pelastusalalla vallitsee työvoimapula. Koulutusresurssit ovat riittämättömät, alalle valmistuu vähemmän, kuin eläkkeelle poistuu. Palkkaus ei vastaa alkuunkaan työn vaativuutta. Varsinkin syrjäseudulla vasteajat ovat pitkiä ja monissa pienemmissä kunnissa nojaudutaan vapaapalokuntien varaan. Työ on raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Harva selviytyy eläkeikään ruhjeetta.
Nyt itse tulipalon kokeneena ajattelen, että eihän juuri mikään ole niin tärkeää kuin pelastustoimen työ. Samoin ajattelee varmasti jokainen auto-onnettomuuden tai vakavan sairauskohtauksen jälkeen. Kun kodissamme paloi, en ihaillut hyvinvointialueen organisaation hallintohimmeliä, pikkupäällikköä tai strategian pulskia visioita. Minä ihailin pelastajaa, joka puki päälleen happipullon ja pelasti meidät sekä kotimme.
Alueuudistuksesta yhä puhutaan sote-uudistuksena, kuin se ei muuta sisältäisikään. Pelastustoimen kehittämiseen ja epäkohtien korjaamiseen täytyy löytyä innostusta hyvinvointialueiden päättäjiltä. Toivon, ettei motivaation syntyyn tarvita omakohtaisia kohtaamisia pelastajien kanssa.
Käytän tässä vielä hyväkseni mahdollisuuden kiittää Kiinanmuurin tulipaloa sammuttaneita palopelastajia. Kiitokset sydämeni pohjasta.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton valtuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa ja vara-aluevaltuutettu Pirkanmaan hyvinvointialueella.