Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen on ollut talvi- ja jatkosotaa huomattavasti suurisuuntaisempi, pitkäjänteisempi ja kaikkia suomalaisia hyödyttänyt ja edelleen hyödyttävä ja eteenpäin vievä suurhanke. Hyvinvointivaltion rakentaminen ei ole kuitenkaan herättänyt yhtä suuria kansallistuntoja talvi- ja jatkosodan tavoin. Se ei ole nostanut ketään näkyvälle paikalle kansakunnan kaapin päälle. Ainoastaan hyvinvointivaltion kalleuden kauhistelijoille ja sosiaaliavustuksille irvistelijöille osoitetaan säännöllisin väliajoin suurta julkista ihailua ja vaaleissa heille kohdistetaan äänivyöryjä.
Sama pätee valtionyhtiöiden suhteen. Ne ovat aina häiritsemässä tervettä kilpailua ja suurmonopolien omistajien yöunia. Kuitenkaan mitään todellista näyttöä ei ole vuosikymmenien saatossa kyetty esittämään yksityisen sektorin paremmuudesta suhteessa julkisen sektorin palveluiden tuottamiselle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa terveydenhuoltomenot ovat kaksinkertaiset ja puolta heikommat Pohjoismaiden julkisen sektorin terveyspalveluihin verrattuna.
Päätelkäämme tästä, että arkiset rauhantyöt ja tasavertaisuuteen pyrkivä sosiaalipolitiikka eivät suomalaisten arvomaailmassa vedä vertoja sodan, veren ja raudan töille eivätkä varsinkaan verenmaku suussa pörssikurssien pikavoittojen perässä juoksemiselle. Tai näin oikeisto haluaa meille uskotella omistamiensa medioiden loputtomissa mielialamittausuutisoinneissaan.
Paradoksaalisesti juuri molempien sotien häviämisen vuoksi oikeisto joutui taipumaan hyvinvointivaltion rakentamisen kannalle 1960-luvun alkupuolelta lähtien. Kenties juuri tästä syystä oikeisto on tehnyt viimeisen 40 vuoden aikana täyskäännöksen ja palannut ideologisille juurilleen purkaessaan yhä enemmän hyvinvointivaltiota ja myydessään sosialismin pelossaan valtion omaisuutta ulkomaille.
Ne, joilla menee hyvin, uhittelevat mielellään, etteivät halua pitää yllä kallista järjestelmää, jossa jaetaan rahaa niille, joilla ei syystä tai toisesta mene yhtä hyvin kuin A-ryhmään kuuluvalla valioluokalla.
Tässä keskustelussa vähemmälle huomiolle on jäänyt asian toinen puoli. Entäpä sitten kun köyhien solidaarisuus rikkaita kohtaan loppuu. Köyhät sitoutuvat yhteiskuntaan ja antavat rikkaiden pitää rikkautensa niin kauan, kun heillä on varmuus siitä, ettei yhteiskunta jätä ketään heitteille vaille perusturvaa ja ihmisarvoisen elämän edellytyksiä.
Suurlakko, sosiaalipoliittiset uudistukset, vuosi 1918
Suomalaiset saavuttivat vuoden 1905 suurlakon jälkeen poliittisten oikeuksiensa myötä edellytykset sosiaalipolitiikan nopealle kehittämiselle. Venäjän alaisena suurruhtinaskuntana sosiaalipoliittiset uudistukset yksi toisensa jälkeen tyssäsivät keisarin harjoittamaan alistamispolitiikkaan ja kaikkien yhteiskunnallisten uudistusten vastustamiseen. Tässä mielessä Orpon hallitus on tsaarin hengenheimolainen.
Työväestön poliittisen voiman kasvu ja teollistamisen tuottama vaurastuminen olivat suotuisia sosiaalipoliittisille uudistuksille. Kuitenkin hyvinvointipolitiikan kehittyminen pysyi Suomessa myös itsenäistymisen jälkeen muihin maihin verrattuna erittäin hitaana.
Monta sataa vuotta vanha köyhäinhoito alkoi siirtyä jo 1860-luvulta lähtien seurakunnilta kuntien kannettavaksi ja sai lopulta tuekseen myös valtion avustukset. Työantajilla oli tietynlainen moraalinen velvollisuus pitää pitkäaikaiset työntekijänsä poissa köyhäinhoidon piiristä. Uskonnollisesti suuntautuneet työnantajat saattoivat järjestää turvakoteja lapsille ja vanhuksille sekä apukassoja työntekijöille. Työntekijät alkoivat myös ylläpitää keskinäisiä sairaus- ja eläkekassoja. Hyväntekeväisyysjärjestöissä toimivat naiset perustivat 1800-luvulla kouluja, lastentarhoja ja lastenkoteja pyrkiessään inhimillistämään köyhäinhoitoa.
Nykyaikaisen hyvinvointipolitiikan kätilönä toimi työväenkysymys, koska pääomapiireille voittoja takonut työväenluokka jätettiin osinkojen jaossa nuolemaan näppejään.
Punaisten täydellinen tappio vuoden 1918 sisällissodassa pysäytti työväenkysymyksen sovittelun ja kompromissien teon. Samalla loppuivat 1910-luvulla lupaavasti alkaneet sosiaalipolititiset uudistukset.
Tasavallan ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg urheasti yritti sovittelua ja kompromisseja, mutta laihoin tuloksin. Koitti 1920-vuotinen kurin ja järjestyksen palauttamisen aikakausi. Politiikan äärilaidoilla olevat luottivat lakeja ja sopimuksia enemmän joukkovoimaan ja härkäpäisyyteen. Tämä päti niin äärioikealla kuin äärivasemmallakin.
Valkoisen puolen voittajille myönnettiin symbolisena eleenä sotaeläkkeet, mutta hävinneet saivat tyytyä köyhäinhoitoon. Sosiaalipolitiikan tutkijoiden Jorma Sipilän ja Anneli Anttosen mukaan punaleskiä ja -orpoja kohdeltiin kuin rikollisia, eikä työläisnaisten liikkeellä ollut minkäänlaista valtaa.
Teollistumisen katsottiin tuottaneen maalle uhkia, mutta talonpojat olivat pelastaneet Suomen. Mitä vähemmän työläisiä ja mitä enemmän itsenäisiä maanviljelijöitä, sitä turvallisempi olisi tulevaisuus.
J.J.F. Perander tien aukaisijana
J.J.F. Perander (1838–85) oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut ja julkaissut filosofi. Välittömästi suurten nälkävuosien jälkeen vuonna 1869 Perander kirjoitti laajassa artikkelissaan Valtiolainojen vaikutuksista muun muassa näin:
”Vanhassa yhteiskunnassa kyllä oli vaivannäkijää, vaan siinä ei ollut työmiestä. Työmies siinä ei ollut sankarina. Työmies ei siinä arvioinut ihmisvoimien vaikutusta, vaan turvasi luontoon ja eleskeli satunnaisen menestymisen toivossa. Vaan kun työmies on oppinut voimansa tuntemaan, kun hän yhteiskunnassa on saanut politiikkansa, silloin työväenluokka havaitsee erityisen asemansa ja erityiset etunsa. Se rakentaa omat sanomalehtensä, tekee vaatimuksia pääomaa vastaan ja pyytää saattaa yhteiskunnallisia laitoksia sille kannalle, ettei varojen hankinto jäisi ainoastaan rikkaiden käsiin, vaan että työmiehellekin työstä ajan pitkään huolen ja ahkeruuden avulla syntyisi pääomaa.”
Varsinkin, kun Peranderin jäämistöstä löytyi Marxin Das Kapitalin (Pääoman) ensimmäinen osa, ei Peranderin kirjoituksista pahemmin haluttu ääntä pitää. Suomessa haluttiin sosiaalisen kohoamisen kanavat pitää tukossa, mutta sosiaalisen vajoamisen väylät avoinna niin kesällä kuin talvellakin. Sosiaalisten uudistusten vaatiminenhan oli syntiin verrattavaa niskurointia, Jumalan asettamaa sosiaalisten etuoikeuksien järjestystä vastaan kerskaamista.
Suomi junnasi jälkijunassa
Luokkaristiriitojen kehittyminen työväestön järjestyessä ammattiliittoihin ja työväenpuolueeseen synnytti vähitellen räjähdysherkän ongelmakentän. Myös nais- ja raittiusliikkeen edustajat sekä monet uskonnolliset järjestöt alkoivat vaatia muutoksia vallitseviin oloihin, jotka eivät vastanneet uuden demokraattisen järjestyksen ihanteita.
Jeesuksen kehotus antaa toinen ihokas sitä vailla olevalle alkoi muuttua lihaksi kiivaiden työväen agitaattorien puheissa ja työväestön yhä laajenevissa mielenilmaisuissa.
Teollisuustyössä tapahtuneiden tapaturmien vähentämisessä ja uhrien auttamisessa oli helpointa päästä yksimielisyyteen. Sosiaalipolitiikasta puhuttiinkin 1900-luvun alussa lähinnä työsuojelun yhteydessä. Suurille työnantajille pakollinen työtapaturmavakuutus toteutettiin vuonna 1895, saman vuoden maaliskuussa alkoi säännöllisesti ilmestyä Työmies-sanomalehti, joka saavutti pian Suomen lehdistössä laajimman levikin.
Eläke- ja sairausvakuutuksen kehittäminen junnasi kaukana kehittyneimmistä maista kuten Saksasta, Isosta-Britanniasta, Tanskasta ja Ruotsista. Komitea ehdotti yleisen sairausvakuutuksen säätämistä jo vuonna 1911. Sen toteutuminen sai odottaa 52 pitkää vuotta, vuoteen 1963.
Vuonna 1937 Pidot Tornissa -keskustelukirjassa runoilija P. Mustapäänä sekä suomalaisen kansanrunouden ja mytologian tutkijana tunnettu kirjailija Martti Haavio (1899–1973) totesi, että jätkä ja hampuusi merkitsi punakaartilaista. Punakaartilainen puolestaan edusti alhaisilla vaistoilla varustettua roskajoukkoa. Siihen sisältyi metsäläisyys, primitiivisyys, kauna ja väkivaltaisuus, nuo suomalaisen kansanluonteen ikuiset seuralaiset. Sen vastakohtana oli korkeakulttuuria edustava sivistyneistö.
Näiden asenteiden turvin Suomi olikin 1930-luvulla ainoa länsimaa, jossa köyhäinhoitomenot olivat suuremmat kuin sosiaalivakuutuksen, eläkevakuutuksen, sairausvakuutuksen tai työttömyysvakuutuksen menot. Sivumennen sanoen tällä samalla raiteella näyttää Orpon hallituskin matkaavan tulevaisuuteen.
Maalaisliitto ja työnantajat löysivät toisensa
Jorma Sipilän ja Anneli Anttosen mukaan vuonna 1930 Suomi näytti sosiaalimenojen kansainvälisessä vertailussa kummajaiselta. Maan sosiaaliturvamenot olivat vain 10-20 prosenttia yleisestä länsieurooppalaisesta tasosta.
Monia lakeja tosin 1930-luvun loppupuolella laadittiin. Vuosilomalaki (1939), lastensuojelulaki (1936), alkoholistilaki ja irtolaislaki (1936), kansaneläkelaki (1936), terveydenhoitolaki (1932), asemakaavalaki (1931). Sota ennätti tulla väliin ennen kuin kyseiset lait saivat lainvoiman.
Näennäisistä erimielisyyksistä huolimatta maalaisliitto ja työnantajat löysivät toisensa samasta rintamasta vastustamasta työntekijöiden sosiaaliturvan kehittämistä. Eräässä vaiheessa tähän rintamaan liittyi myös Sosialistinen työväenpuolue, joka pelkäsi sairausvakuutuksen merkitsevän luokkakompromissia, joka vaarantaisi taistelun sosialismin puolesta.
Vielä 1950-luvulla Suomessa lääkärien määrä asukaslukuun suhteutettuna oli Euroopan pienin yhdessä Jugoslavian kanssa. Julkisten terveydenhuoltomenojen osuus oli kansantulosta Euroopan matalin.
Helsingissä oli lääkäreitä 20 kertaa tiheämmässä kuin Pohjois- ja Itä-Suomessa. Terveyskeskuksia ei ollut, sairaalapaikkoja jonkin verran. Kunnanlääkärin, kätilön ja terveyssisaren palkkaaminen sekä neuvolan perustaminen tulivat pakolliseksi vasta sodan jälkeen.
Maalaisköyhälistö oli irrotettu vuoden 1918 torpparivapautuslailla ja vuoden 1922 asutustilalailla kaupunkityöväestön yhteydestä. Näillä toimenpiteillä pyrittiin ratkaisemaan sosiaalinen kysymys, joka nojasi tuon ajan yksinyrittäjän, itsenäisen pientalonpojan ja hänen perheenjäsentensä oman työn varaan.
Maailmansotien välisen ajan taloudellinen kasvu ei muuttanut asenteita myönteisemmiksi sosiaalipoliittisia uudistuksia kohtaan. Valtiollisen sosiaalipolitiikan sijasta edistettiin teollisuuden vapaaehtoista sosiaalihuoltoa, mutta sen vaikutukset jäivät laihoiksi.
Vain muutama prosentti työntekijöistä nautti työnantajan vapaaehtoisesti kustantamasta sairausvakuutuksesta. Valtion virkamiehet saivat eläkeoikeuden 1920-luvulla. Yleinen oppivelvollisuus säädettiin 1921.
Uudistusvaatimukset tulevat keskiluokasta
Suomalaisten keskimääräinen elinikä vuonna 1950 oli 15 vuotta lyhyempi kuin nykyään, lapsikuolleisuus oli suurta. Keskeisin sosiaalipalvelun muoto oli kunnalliskodit, joiden 20 000 asukkaasta vuonna 1950 puolet oli alle 65-vuotiaita. Kunnalliskodeissa vanhusten lisäksi oli myös kehitysvammaisia ja kroonisia mielisairaita. Vuodesta 1948 käynnistetty lapsilisien maksaminen oli ensimmäinen laaja toimeentuloturvan muoto, joka Suomessa oli koskaan ollut.
V.O. Veilahti korosti Hyvinvointivaltio-pamfletissaan vuonna 1957, että edelleen tuotannon ensisijaisena vaikuttimena oli yksityinen voitonhalu, tuotanto markkinoita varten liikevoiton saavuttamiseksi ja yhteiskunta oli luokkayhteiskunta.
Kuitenkin valtiovalta oli alkanut kontrolloida keskeisiä yhteiskuntatalouden aloja ja suunnitelmallisuus oli lisääntymässä. Valtiovalta oli vapautettu yksityiskapitalistien holhouksesta. Valtion valta oli painavampi kuin yksityisten yhteiskuntaluokkien valta:
”Kansantulon jakaantumisprosessi ei ole automaattisesti markkinavoimien tulos. Sen perusteet määräytyvät poliittisesti, voimasuhteiden mukaisesti. Nykyisessä järjestelmässä on toimihenkilöllisiä piirteitä. Vihdoin on talousjärjestelmässä runsaasti aitoja sosialismin tunnusmerkkejä. Tämä näkyy muun muassa kansantulon entistä tasaisempana jakaantumisena, sekä valtion yrittäjätoiminnan lisääntymisenä. Yhteiskunnallinen ajattelutapa on muuttunut entistä sosiaalisemmaksi, mikä ilmenee aikamme sosiaalipoliittisista laitoksista ja järjestelyistä”, Veilahti kirjoitti.
Suuret joukot eivät Veilahden mukaan kykene tekemään yhteiskunnan ja talouden muutoksesta oikeita, täsmällisiä johtopäätöksiä. Yhteiskunnalliset uudistusvaatimukset tulevat aina keskiluokasta. Ne, joilla jo jotain on, vaativat parannuksia, sekä sosiaalisen ja taloudellisen eteenpäinmenon mahdollisuuksien lisäämistä.
Hyvinvointivaltion synnystä vuonna 2012 väitelleen Päivi Uljaksen mukaan yksi suuri opetus vuosien 1956–63 tapahtumista on ollut se, että aikalaiset eivät näe, mikä on tärkeää. Myöskään taloudellinen kasvu eikä poliittinen kuohunta tuottanut hyvinvointivaltiota. Se edellytti selkeää poliittista toimintaohjelmaa.
Vasemmistolla sellainen oli jo vuodelta 1903. Tuolloin sosialismi tuntui jossain Kainuussa varmaan realistisemmalta kuin se, että porvarillinen valtio maksaisi eläkettä tai palkkaa oman lapsen hoidosta.
Vuosina 1940–60 maa- ja metsätaloudesta ansionsa saavan väestön osuus väheni 64 prosentista 35 prosenttiin. Pienviljelyksen romahtaminen, kaupunkityöläisten määrän nopea kasvu sekä kansalaisliikehdintä sosiaaliturvan parantamisen puolesta pysähdyttivät 1960-luvun alussa suomalaisen politiikan tulevaisuuden valintojen kynnykselle.
III
Kohti hyvinvointivaltiota -juttusarjassa pureudutaan sodanjälkeisen suomalaisen hyvinvointivaltion syntyhistoriaan ja sen vastustamiseen.
Sarjan ilmestyneet osat:
Kohti hyvinvointivaltiotata -juttusarjassa keskustelu hyvinvointivaltiosta avattiin syksyllä 1956 (osa 1)
Sputnikin lentovuonna ratkaistiin Suomen hyvinvointivaltion suunta (osa 2)
60-luvun sosiaalipolitiikka kehitettiin valtionvarainministeriön selän takana (osa 4)
Hyvinvointivaltion vastustajat huolissaan rahvaan työmoraalin höltymisestä (osa 5)