Kansan ääni on kuulunut lähinnä lehtien yleisönosastoissa ja henkilökohtaista -palstoilla. Somettaako kansa vihdoin itsensä vallanpitäjien kuulo- ja näköetäisyydelle. Tätä tarkastellaan Juha Drufvan juttusarjassa Kansan sana journalismissa.
Datan lisääntyminen ei lisää tietoa, vaan ainoastaan tuskaa siitä, että viimeinenkin tieto uhkaa kadota päivittäisen datavyöryn alle. Salaliittoteoriat uppoavat henkilöön, joka kokee episteemistä, tietämättömyydestä johtuvaa ahdistusta siitä, ettei hän tiedä, mistä etsiä vastauksia mieltään ahdistaviin ongelmiin. Hän muistuttaa lukutaidotonta tien risteyksessä, joka ei osaa lukea, mihin paikkaan mikin viitta osoittaa.
Jaakko Lyytinen havainnollisti Helsingin Sanomissa (19.5.25) nykyisen datavyöryn mittasuhteet. Maailmassa syntyy päivittäin noin 463 eksatavua (EB) dataa. Jos yksi tavu vastaisi yhtä vesilitraa, maailmassa syntyy päivittäin niin paljon dataa, että sillä täyttäisi Itämeren 80 kertaa joka päivä.
Kun tähän lisätään se, että nuorten luku-, kirjoitus- ja laskutaito ovat kovaa vauhtia rapistumassa, tulee Raamatun lause lihaksi: Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.
Kiinassa on yli 600 miljoonaa valvontakameraa, eli yksi kamera kahta asukasta kohti. Eikä tämä päättymätön tosi-tv:n suoralähetys ole mikään sketsisarja, josta vapaudutaan naurunhörähdyksellä. Ison veljen valvova silmä ulottuu kaikkialle. Sen silmissä meistä jokainen on joka hetki epäilyttävä julkisuuden henkilö.
Faktatiedon ja tulkinnan ero
Ympäröivä todellisuus muuttuu jatkuvasti, mutta viisikymppinen ihminen toimii pitkälle kouluajoiltaan ja lapsuuden kodistaan perimiensä mallien ja perustietojen pohjalta. Päässämme oleva malli todellisuuden syvimmästä olemuksesta voi pitää paikkansa. Se voi myös olla väärä, rajoittunut tai vanhentunut.
Kokemukseen perustuva tieto on mielemme kartta, kompassi ja muistivarasto. Sen avulla poimimme vertailukohtia eri tilanteisiin, se suojaa toiveajattelun houkutuksilta. Mitä vähäisempi elämänkokemuksemme on, sitä alttiimpia olemme toiveajattelun houkutuksille, huijatuksi tulemiselle.
Myös journalismin pitäisi lähteä tästä näkökulmasta. Useimmiten toimittaja tarjoilee rahvaalle aina samat juorut aina uunituoreina torvensoiton ja rummunpäristyksen säestyksellä.
Uusien teknologisten innovaatioiden myötä syntynyt sosiaalinen media on tarjonnut viimeisen 35 vuoden aikana tavallisille kansalaisille ja poliitikoille kanavan, jonka kautta on mahdollista tavoittaa tuhansia tai miljoonia ihmisiä viiveettä ilman muiden tekemiä julkaisupäätöksiä.
Mihin tämä ajatusmarkkinoiden vallankumouksellinen vapautuminen on johtanut, kysyi Sami Syrjämäki Niin & näin -lehdessä (1 /2022). Hän totesi, ettei ole törmännyt tänä totuuden jälkeisenä aikana näkemykseen, jonka mukaan yhteiskunnallinen keskustelu olisi totuudellisempaa kuin koskaan aikaisemmin, vaikka se onkin huikeasti nopeampaa.
Sopiikin kysyä, onko nippelitietouden paljous lainkaan tietoa, ja mikä erottaa tietämisen ja oppimisen tiedosta. Hajanainen faktatieto olisi kyettävä erottamaan tulkinnoista ja asettamaan faktat niihin kuuluviin yhteyksiinsä.
Tavoitteleeko jokainen pelkästään henkilökohtaista tyydytystä?
Merkityksettömyyden tunne johtuu siitä, että vaihtoehtoja on tarjolla liikaa. Runsaudestaan huolimatta ne eivät ole aidosti vaihtoehtoja vaan aina sama myydään aina uutena, sisällöltään samana, vain eri merkkisenä.
Porvarillisten talousteorioiden viesti on, että yhteiskunta koostuu yhteen kuulumattomasta joukosta itsekeskeisiä yksilöitä, jotka tavoittelevat henkilökohtaista tyydytystä, kutsutaan sitä sitten voitoksi, mielihyväksi tai joksikin muuksi.
Perinteiset ihmisten ja sukupolvien väliset vuorovaikutussuhteet ovat hajoamassa. Menneisyyttä ja nykyisyyttä silloittavia siteitä on entistä vähemmän. Niin virallisissa kuin epävirallisissa ideologioissa vallitsevat epäsosiaaliset individualistiset arvot. Perinteisten sosiaalisten siteiden katkeamisen ikäviä seurauksia usein valitellaan, silti ne hyväksytään mieluummin kuin sosialismina pidettyjä yhteisöllisyyden arvoja.
Kulttuurin, käyttäytymisen ja moraalin alueella porvaristo on aina pelännyt radikaalia individualismia. Se ei kannusta yksilöitä kapinoimaan yhteiskunnallisten ristiriitojen ratkaisemiseksi.
Porvaristo haluaa rajata radikaalin individualismin ainoastaan kansantalouteen, vaikka juuri porvariston lempilapsi ”vapaa markkinatalous” rikkookin perinteiset porvarillisen elämänpiirin sosiaaliset suhteet.
Ja tehokkaaksi yksilöllisen radikalismin jarrumieheksi osoittautui protestanttinen, kovan työn etiikka, välittömästä palkitsemisesta pidättyminen yhdistettynä perheen synnyttämiin velvollisuuksiin ja luottamukseen. Näin porvarillinen ydinperhe rakentui individualistisen yrittämisen eetoksen ympärille.
Sisäinen raadannan askeesi
Max Weberin mukaan kalvinistisen ennaltamääräämisopin mukaan taivaaseen pääsyyn ei voinut itse vaikuttaa. Varmuuden pelastumisestaan antoi maallinen menestys, joka oli osoitus kuulumisesta pelastuvien joukkoon. Köyhyys oli viesti kadotuksen tiestä.
Puhdasoppisen kalvinistin työ on ilotonta, mutta itseisarvoista pakertamista, sisäistä askeesia. Työtä on tehtävä, koska muuten voisimme sortua haaveilemaan ja etsimään kevytmielisiä nautintoja. Vapaus, luovuus, leikki ja intohimo ovat syntiä.
Kalvinistin päivät täyttyvät tehokkuudesta, tulosvastuusta ja määrätietoisesta voiton tavoittelusta. Työssä kunnostautumisen ainoaksi mittariksi nousee rahallinen tuotto. Siksi yrittäjä ja liikemies ovat kalvinistisen etiikan sankarihahmoja. Ja juuri tämän ydinperheen menestymisen ja kilpailukykyisen hyvinvoinnin ylistyksen ympärille rakentuu koko porvarillinen julkisuus medioineen, ei suinkaan yksilön todellisen vapauden tai vapautumisen varaan.
Julkisuus narsismia ruokkivaa huumetta
Ruotsalainen taiteilija Ernst Billgren (s. 1957) korostaa, että televisio on vain ja ainoastaan kuvakanava. Kun esiinnyt telkkarissa, katsojat muistavat vain, että sukkasi olivat eri paria, mutta se, mitä sanoit, ei mennyt oikein perille kenellekään.
– Et tee yhtä televisio-ohjelmaa, vaan niin monta kuin ohjelmalla on katsojia. Jos nyt aivan välttämättä haluat puhua tiedotusvälineille, kannattaa lähteä siitä, että mikään ei mene jakeluun. Tiedotusvälineet ovat välineitä joiden avulla ei voi levittää mitään muita aatteita ja ajatuksia kuin mahdollisesti sitä viestiä, että tältä minä näytän juuri nyt ja olen hengissä.
Billgrenin mukaan tavallisen kansan mielestä mediajulkisuus on ookoo. Mutta taiteilijan ei pidä välittää siitä, mitä mieltä kansa on. Kansa rakastaa läskiä, sokeria ja tupakkaa, mikä ei välttämättä merkitse sitä, että nuo asiat olisivat kansalle hyväksi.
– Materiaalina julkisuus on valtavan lavea mutta pysymätön. Kuvataiteilijalle esimerkiksi pronssi on julkisuuteen verrattuna materiaalina kapea-alaisempaa, eli se saa pienemmän yleisön kuin televisiossa esiintyminen, mutta pronssi kestää pitempään. Julkisuuden varaan luotu taiteilijan oma kuva saattaa muuttaa muotoaan aivan toisin kuin seinällä taulussa oleva omakuva.
Billgrenin mielestä tiedotusvälineissä alituiseen pyörivät ihmiset ovat tosi ärsyttäviä, samoin kuin se, että kahviloissa huudatetaan mitäänsanomatonta musiikkia.
– Mutta kun pitää leivoksista, niin minkäs teet. Julkisuudenkipeys on yksi addiktion muoto, tietynlainen narsismia ruokkiva huume.
Kun omistamattoman julkinen mielipide oli epäkelpo
Karl Mannheimin (1893–1947) mukaan rahvaan tieto koettiin vielä 1800-luvulla ”toisen syntypaikan tiedoksi”, aikansa eläneeksi ja vanhentuneeksi tiedoksi. Kuitenkin jokainen ryhmittymä muodosti oman käsityksensä tiedosta. Se tarjosi sille näkökulman todellisuuden tulkitsemiseen. Ken härillä kyntää, se häristä haastaa. Mannheimin mielestä yksilön pitäisi oppia käsittelemään tietoa oman yhteiskuntaluokkansa näkökulmasta.
Klassisen liberalistisen teorian mukaan julkisuus koski vain yhteisiä asioita, ei yksityistä elämänpiiriä, johon luettiin yksityinen omistus ja perhe.
Immanuel Kantin mukaan järkevästi keskustelevan yleisön jäseneltä vaadittiin, että hän oli oma herransa, ei vaimo tai lapsi. Hänen tuli omistaa jonkinlaista varallisuutta, johon luettiin myös ammatti- ja käsityötaito, sekä taiteellinen tai tieteellinen toiminta, joka elätti häntä.
Koska ihminen antoi palkkalaisena toiselle oikeuden käyttää hyväkseen omia voimiaan, hän joutui hankkimaan toimeentulonsa toisilta ja ansaitsi elantonsa vain luovuttamalla sitä, mikä oli hänen omaansa. Tämän vuoksi hänen julkinen mielipiteensä oli epäkelpo.
Tällä hiustenhalkomisella Kant halusi sanoa, että järkevää poliittista ja julkista keskustelua voivat käydä vain riippumattomat yksityisomistajat. Naisten ja lasten lisäksi porvarillisen julkisuuden ulkopuolelle jäivät kaikki työvoimansa myyjät, palvelusväki ja työläiset.
Mistä tiedämme miten asiat ovat?
Kansan sanan mahdollisuuksia kilpailla virallisen sanan, uutis- ja viihdemedioiden kuva- ja sanavyörytyksen kanssa ei voi pitää kummoisena. Ministerit ja toimittajat toimivat talouselämän muotisanaston tulkkeina. Toisaalta ihmisissä ei herätä intohimoja niinkään se, miten asiat ovat, vaan se, miten asioiden pitäisi olla. Intohimot ovat tietoista toimintaa. Aistiensa ja vaistojensa varassa elävälle ihmiselle asiat ovat siten kuin ne ovat, pelkästään annettuina.
Politiikassa sanotaan ensin, miten asiat ovat, sitten miten niiden pitäisi olla. Olemmeko kuitenkaan tietoisia siitä, miten asiat ovat? Herättääkö se meissä intohimoja, vai olemmeko asioiden tilan ja tolan suhteen välinpitämättömiä.
Kuinka paljon saamastamme informaatiosta välittää meille tietoa, montako prosenttia siinä on silkkaa kulkupuhetta yksityisasioista, jotka on alun perin tarkoitettu vain kahdelle silmä- ja korvaparille.
Politiikantutkija Matti Wibergin mukaan kevään 2017 kunnallisvaalien television vaaliohjelmat noudattivat tyypillistä vaalitunnelmaa: ilma oli täynnä sanoja ja sanat täynnä ilmaa:
– Tarkistettavissa olevia väitelauseita puolueiden valtakunnallisissa vaaliohjelmissa oli nelisen prosenttia koko tekstimassasta. Mielipidemittausten uutisointi oli tavanomaista hutilointia. Vaalitenteistä yritettiin tehdä viihdeohjelmia vailla viihdealan osaamista.
Talouselämän edustajien intohimot näkyvät kilpailuna, lakkauttamisina, irtisanomisina, supistamisina, rationalisointina, priorisointina. Onko näihin alistuminen intohimon puutetta, suurten joukkojen osoittamaa piittaamattomuutta, yhdentekevyyttä vai pelkuruutta. Herättääkö se kysymyksen, mitä pitäisi tehdä, miten maailma on?
Lukijasta tuli toimittajan asiakas
Jos vaadittaisiin, että joutuisimme toteuttamaan parisuhteemme edustajien välityksellä, moni saattaisi älähtää, ettei se ainakaan hänen kohdallaan käy. Hän haluaa hoitaa parisuhteensa itse ilman välikäsiä.
Mielenkiintoista on, etteivät ihmiset vaadi samaa myös muiden heitä itseään koskevien asioiden suhteen. Yhä vähemmän me voimme vaikuttaa itseämme koskevien asioiden käsittelyyn ja päätöksentekoon, mutta useimmiten hyväksymme sen nurisematta. Maksamme siitä, että koneet ja toiset ihmiset hoitavat asiat puolestamme.
Lukijasta on tullut toimittajalle asiakas, jonka oletettuja odotuksia hän toteuttaa kuin hieroja. Toimittaja palvelee lukijan, kuuntelijan tai katsojan mielihaluja, ei herätä hänessä yhteiskunnallista ajattelua.
Toimittaja on kuin lääkäri, joka kertoo potilaalle vain sairauden hyvät ja vaarattomat puolet, jotta potilas pysyisi loppuunsa saakka hyvällä tuulella. Kauko Pietilä on kutsunut tätä tavaratalojournalismiksi, joka tuottaa yhä enemmän sellaisia sisältöjä, joita yleisön kuvitellaan haluavan.
Mielipidemittausten harhat
Julkisesta mielipiteestä ei enää pysty erottamaan, onko se syntynyt julkisen keskustelun vai mielipideohjailun tietä. Silti mielipidemittaukset tulkitaan yksilöiden omiksi kannanotoiksi.
Mielipidemittaukset keskittyvät yksittäisen kansalaisten mielipiteisiin. Niissä jätetään huomioimatta, millainen vaikutus kansan mielipidejärjestöillä on lopullisessa päätöksenteossa.
Asiat kääntyvät päälaelleen: julkinen mielipide muuttuu yksityisiksi kannanotoiksi, asenteiksi, kulkupuheiksi. Mielipidemittauksilla mitataan asenneilmastoa tyyliin: onneksi valtakunnassa on kaikki hyvin, eikä näkyvissä eikä kuultavissa ole todellista yhteiskunnallista ajattelua. Julkinen mielipide on kuvitelma lukemattomien yksityisten mielipiteiden yksisuuntaisuudesta.
Jürgen Habermasin mukaan avantgardismin peruspyrkimyksenä oli taiteen ja elämän eron ylittäminen. Lopulta tämä arjen estetisointi kadotti kaiken sen myönteisen, mikä Kantista alkaen oli modernissa estetiikassa liitetty esteettisen elämänalueen arjen ulkopuolisuuteen, ei-käytännöllisyyteen. Tätä kuvattiin käsitteillä esteettinen lume, illuusio ja fiktiivisyys.
Habermasin mielestä korkeataidetta ei tule popularisoida yrittämällä häivyttää sen ja arkitoiminnan ero. Tällöin taide arkistetaan ja taiteen myönteiset puolet menetetään. Taide mahdollistaa todellisuuksien punninnan ilman arjen painolastia sekä hetkellisen mielihyvän kokemisen ilman toimintapakkoa.
Kulttuurin muuttuminen television, tietokoneiden ja kännyköiden aikakaudella ”ympäristötaiteeksi” banalisoi koko kulttuurin. Taiteen ja elämän eroa ei voi ylittää seurauksitta.
Samoin on käynyt myös journalismin ja politiikan. Molemmista saa varsinaista journalismia ja politiikkaa hakea pinsettien kanssa kaikenmaailman lainavaloilla tuikkivien supertähtien, ruokaohjeiden, muodinesittelyjen, seurapiirijuorujen ja tappouutisten sekamelskasta.
Tilapäispoliitikko
Olemmeko se tulevaisuus, jonka edeltäjämme menneisyydessä uneksivat ja tekivät?
Näyttää siltä, että demokratian näkökulmasta it-teknologia palvelee väärää talousjärjestelmää, se on väärissä käsissä, se vie kehitystä päinvastaiseen suuntaan kuin teknologiaa kehitettäessä on ollut tarkoitus.
Sosiaalisen median epäsosiaalisuus on eräänlainen kasvottoman ilmiannon foorumi. Puhuminen on edelleen paras tapa tietää, mitä ajattelemme. Siksi on hyvä vaihtaa päivittäin ajatuksia toisten kanssa.
Mediatutkija James Carey (1934–2006) tiivisti: demokratia on muuttunut demokratiaksi ilman kansalaisia. Jos keskustelua ja julkisuutta ei enää ole, jäljelle jäävät mainonta ja pr-esitykset. Siksi kansalaisilla ei ole motiivia tulla informoiduksi eikä siten tarvetta tietoonkaan.
Demokratia merkitsi alun perin kansan (kreik. demos) ja hallitsijan vastaavuutta. Politiikantutkija Kari Palosen mukaan meistä jokainen on vähintään ”tilapäispoliitikko.”
Jokaisen poliittiset mielipiteet tai niiden puuttuminen vaikuttavat omalta osaltaan poliittiseen päätöksentekoon. Hiljaisuus eli äänestämättä jättäminen on myöntymisen merkki ja päinvastoin. Erilaiset päätökset vaikuttavat eri tavoin ongelmien poistumiseen tai niiden jatkumiseen.
Mielipiteet eivät ole yksityisasia, eikä tiedonvälitys. Kansan sanaa tarvitaan, samoin kansa omaa sanaansa. Pidetäänhän meitä suomalaisia Kalevalan perusteella sanaisana kansana.
Juttusarjan kirjoittamista ovat tukeneet Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö (JOKES) sekä Kansan Sivistysrahasto (KSR), mistä suuret kiitokset!
Juttusarjassa käytettyjä lähteitä:
-Applebaum, Anne: Autokratia Oy – Diktaattorit, jotka haluavat hallita maailmaa, suom. Markku Päkkilä, Siltala 2025.
-Bahtin, Mihail: Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, suom. Kerttu Kyhälä-Juntunnen ja Veikko Airola, Kustannusliike Progress 1979.
-Bahtin, Mihail: Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru, suom. Tapani Laine ja Paula Nieminen, Taifuuni 1995.
-Billgren, Ernst: Mitä on taide – ja sata muuta tositärkeetä kysymystä, suom. Martti Anhava, Teos 2010.
-Burke, Peter: Tiedon sosiaalihistoria – Gutenbergista Diderot´hon, suom. Tatu Henttonen, Vastapaino 2023.
-Drufva, Juha: Suomenhevosen ilonpidon mahdollisuuksista Suomi-yhtiössä – Topeliaaninen suomalaisuus karnevalismin hengessä, Nordbooks 2017.
-Drufva, Juha: Jokamies joutilasluokan vahakabinetissa, Atrain & Nord 2020.
-Drufva, Juha: Varjojen teatteria näkyjen torilla, Atrain & Nord 2023.
-Ekholm, Kai & Repo, Yrjö: Lukemisen aika – Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?, Siltala 2021.
-Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan, WSOY 2012.
-Habermas, Jurgen: Julkisuuden rakennemuutos – Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta, suom. Veikko Pietilä, Vastapaino 2004.
-Hemánus, Pertti: Journalismi, ikkuna todellisuuteenko? – Jäähyväisluento ja bibliografia, Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos 1997.
-Herkman, Juha: Kaupallisen television ja iltapäivälehtien avioliitto – Median markkinoituminen ja televisioituminen, Vastapaino 2005.
-Hirschman, Albert O.: Taantumuksen retoriikka – Kieroutuneisuus, turhuus, vaarantaminen, suom. Tapani Kilpeläinen, Niin & näin 2024.
-Hobsbawm, Eric: Kuinka muuttaa maailmaa – Kriittisiä esseitä Marxista, suom. Tatu Henttonen, Vastapaino 2019.
-Jylhämö, Kimmo: Digiaskeesi – Miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella, Vastapaino 2022.
-Jyrkiäinen, Jyrki: Journalistit muuttuvassa mediassa, Tampereen yliopiston journalismin tutkimusyksikkö 2008.
-Karkama, Pertti: Kansakunnan asialla – Elias Lönnrotin ajan aatteita, SKS 2001.
-Keinonen, Heidi: Kamppailu yleistelevisiosta – TES-TV:n, Mainos TV:n ja Tesvision merkitykset suomalaisessa televisiokulttuurissa 1956-64, Tampere University Press 2011.
-Kivistö, Sari & Riikonen, H.K.K: Satiiri Suomessa, SKS 2012.
-Kristeva, Julia: Puhuva subjekti – Tekstejä 1967 – 1993, useita suomentajia, Gaudeamus 1993.
-Knuuttila, Seppo: Kansanhuumorin mieli – kaskut maailmankuvan aineksina, SKS 1992.
-Knuuttila, Seppo: Tyhmän kansan teoria, SKS 1994.
-Kuusi, Matti & Timonen Senni (toim): Suomen kansan vanhat runot XV, SKS 1997.
-Lassila-Merisalo: Tarinallinen journalismi, Vastapaino 2020.
-Majander, Mikko: Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue – SDP:n historia 4, 1952-57, Siltala 2022.
-Minkkinen, Sirkka, Nordenstreng Kaarle, Rand, Max, Starck, Margaretha: Joukkotiedotus, Tammi 1975.
-Mörä, Tuomas, Salovaara, Inka-Moring & Valtonen, Sanna (toim.): Mediatutkimuksen vaeltava teoria, Gaudeamus 2004.
-Nevanlinna, Tuomas: Kuninkaista ja narreista, Kirjapaja 2006.
-Nykänen, Tapio, Kukko, Johan-Eerik, Koikkalainen, Petri (toim.): Tottelematon kansa – Poliittisen vastarinnan muuttuvat muodot, Vastapaino 2023.
-Peltonen, Matti (toim.): Rillumarei ja valistus – Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa, Suomen Historiallinen Seura, historiallinen arkisto 108, Helsinki 1996.
-Pietilä, Penni: Äidinkielen luokka ja sukupuoli. Etnografinen tutkimus äidinkielen/suomen opinnoista osaamisperusteisessa tekniikan alan ammatillisessa perustutkintokoulutuksessa. Kasvatustieteellisiä tutkimuksia 197 / 2025, Kasvatustieteellinen tiedekunta Helsingin yliopisto.
-Pulkkinen, Tuija: Valtio ja vapaus, Tutkijaliitto 1989.
-Rentola, Ilkka: Normaalijournalismin säännöt – Yhdysvaltalaisen journalismin oppikirjallisuuden esittämän ideaalityypin tarkastelua, Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos, julkaisuja 47 / 1983.
-Raeste, Jukka-Pekka & Sokala, Hannu: Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä, Nemo 2022.
-Ruuskanen, Sauli: Kuolema iltapäivällä – Postmoderni subjekti ja reaalinen iltapäiväjournalismissa, Tampere University Press 2010.
-Sisättö, Vesa & Halme, Jukka: Kotimaisia pakinoitsijoita, Avain 2013.
-Sulkunen, Irma: Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa. SKS Kirjat 2025.
-Syväoja, Hannu: Jalmari Finne – oudokki suomalaisessa kulttuurielämässä, Atrain & Nord 2023.
-Viren, Eetu: Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta, Tutkijaliitto 2023.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
Juha Drufvan aiemmat artikkelisarjat Filosofit journalismin kimpussa sekä Juoruja, journalismia, julkkiksia ovat ilmestyneet Kansan Uutisten verkkolehdessä sekä Drufvan esseekokoelmissa Jokamies joutilasluokan vahakabinetissa (Atrain & Nord 2020) ja Varjojen teatteria näkyjen torilla (Atrain & Nord 2023).
Kansan sana journalismissa -juttusarjassa ilmestyneet
Raamatun ja Kalevalan kautta sanomalehtiin (osa 1)
Herätysliikkeet nousivat valistuksen rationalismia vastaan (osa 2)
Hyvät ja pahat kansan sanat (osa 3)
Lukevasta työläisestä Ikean asiakkaaksi (osa 4)
Pakina kansan sanan kotipaikkana (osa 5)
