Kansan ääni on kuulunut lähinnä lehtien yleisönosastoissa ja henkilökohtaista -palstoilla. Somettaako kansa vihdoin itsensä vallanpitäjien kuulo- ja näköetäisyydelle. Tätä tarkastellaan Juha Drufvan juttusarjassa ”Kansan sana journalismissa.”
Journalismi on porvariston kehittelemä kaupallisuuden ja porvarillisen ideologian levittämisen väline. Voiko rahvas esiintyä journalismissa omana itsenään omalla äänellään vai ainoastaan toisten pukemana, näkemänä ja holhoamana, jolle laitetaan ennakkoon sanat suuhun.
Kärjistykset ja vastakkainasettelut tuovat julkisuudelle rahanarvoista palstatilaa. Siitä kilpailevat kaikki yhteiskuntapiirit ja julkisuutta hyödyntävät ammattilaiset. Totuudenmukaisuus ja asialliset perustelut jäävät armotta taka-alalle huhun, juorun ja pahansuopaisuuden logiikan maailmassa.
Ennen journalismin muuttumista kylän pahasuiseksi juoruakaksi, siveellisten sanojen puolustajat kävivät ankaraa torjuntataistelua rahvaan käyttämiä sanoja vastaan. He jakoivat kansan käyttämät sanat joko hyveellis-siveellisiksi tai paheellisiksi.
Kuten aikoinaan Roomassa, oli 1600-luvun Viipurissakin yleisenä huvina tekstailla talojen seiniin pilkkakirjoituksia kaupungin silmäätekevistä, kuten pormestarista, tuomiokirkon urkurista, piispasta ja rikkaista leskistä.
Muun muassa Johan Cröell -niminen mies käytteli julkisesti kaupungin silmäätekevistä sellaisia vähemmän mairittelevia sanoja kuin skälm (kelmi), tjuv (varas), rövare (ryöväri), ljugare (valehtelija), märrevittunpoika (vanhan kaakin vitun poika, huoranpenikka) svarte djävul (musta paholainen), bedragare (petturi) ja svin (sika).
Pohjantähdessä Väinö Linna näytti, miten herrojen edessä kansa esittää asiansa takellellen, ehjiä lauseita ja pitkiä perusteluja kuullaan harvoin. Vain räätäli Halme, Hellberg ja Kivivuoren Janne kykenevät puhumaan hienostuneesti ja asioita pitkään perustellen. Kivivuori kohoaakin kansanedustajaksi.
Omissa oloissaan kansa on rivosuinen joukko, joka kertoo härskejä vitsejä, sutkauksia, laulaa ja remakoi, ja ennen muuta tekee ankaraa, raskasta työtä.
Akseli Koskela kiteyttääkin, ettei herrat naamallansa mitään näytä. Sitä ne koko ikänsä ovat opetelleetkin, että miten voi valehdella mitä hyvänsä näyttämättä sitä lainkaan naamansa ilmeillä. Sivistys on sitä, että tiedetään, mitä naamaa missäkin paikassa näytetään.
Eliitin harjoittamissa sosiaalisissa roolipeleissä yksilölliset tunteet naamioidaan. Yleisölle näytetään etäännytetysti vain arvoasema kunniamerkkeineen ja seremonioineen.
Dickens ja Pääoma
Seitsemän veljeksen ilmestymisvuonna kuoli yhteiskunnallisten epäkohtien ja humorististen ihmisluonteiden realistinen kansankuvaaja Charles Dickens 58-vuotiaana. Marx oli julkaissut kolmea vuotta aiemmin Pääoman ensimmäisen osan.
Alun perin aikakauslehdissä jatkokertomuksina julkaistuissa teoksissaan Dickens kuvasi villiä englantilaista kapitalismia ennen työväenliikkeen syntymistä. Englannissa haettiin jo 1860-luvulla ratkaisumalleja kapitalismin aiheuttamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Suomessa vasta metsäteollisuus harjoitteli taitamattoman alokkaan tavoin kapitalismin alkeita. Luokkien välisiä poliittisia yhteentörmäyksiä ei vielä julkisuudessa ilmennyt.
Teknologiset uutuudet ja uudet aatteelliset virtaukset alkoivat ruokkia kansan suurta uteliaisuutta herättäen samalla epäilyä ja pelkoa. Uutuuksien vyöryn aloitti vuonna 1856 käyttöön otettu lennätin, jonka kautta saatiin tuoreet sotauutiset Krimin sodan rintamilta.
Mediatutkija James Careyn (1934–2006) mukaan lennätin erotti viestinnän ja kuljetuksen fyysisyyden. Kun ihmisen ei tarvinnut olla enää viestinviejänä, viesti kulki nopeammin kuin ihmiset, hevoset ja junat. Se muutti aika- ja tilakäsityksen. Maantieteelliset esteet eivät enää olleet hidastamassa viestin kulkua.
Lennätin, Saimaan kanava, rautatie ja Lajien synty
Lennätin nopeutti ennen kaikkea liikesuhteiden hoitamista tekemällä ne epäpersoonallisiksi. Kauppiaiden väliset suhteet muuttuivat ostaja-myyjä-suhteiksi. Se muutti myös uutisoinnin. Ihmiset pystyivät kommunikoimaan pitkien etäisyyksien päästä toistensa kanssa vaikka heillä oli hyvinkin poikkeavia uskomuksia ja elämäntapoja.
Saimaan kanava avattiin myös 1856 ja rautatien vuoro oli 1862. Tähän väliin mahtui Darwinin Lajien synnyn (1859) sekä Ivan Gontsarovin Oblomovin ilmestyminen. Darwinin tarjoama vaikeasti sulateltava tieto ei lennähtänyt herännäisyyteen taipuvaisen salokansan pureskeltavaksi aivan pian. Saamattoman Oblomovin vastineeksi tulivat 1920-luvulla Putkinotkon Juutas Käkriäinen ja Ryysyrannan Jooseppi.
Karl Immanuel Qvist kehitti vuosina 1855–60 sanomalehti Wiborgista ensimmäisen modernin poliittisen lehden. Hän korosti, että siirtymävaihe ruotsin kielestä suomen kieleen virallisena virasto- ja kirjakielenä kesti aikansa, koska suomea puhuvat yhteiskuntaluokat koostuivat lähes kokonaan maanviljelijä- ja tilattomasta väestöstä. Eivätkä nämä yhteiskuntaluokat tule nopeasti saamaan vaikutusvaltaa yhteiskunnassa, koska he olivat eristynyttä väestöä johtuen elinkeinonsa luonteesta. Heiltä puuttui kokemus laajemmasta julkisesta yhteisöelämästä verrattuna teollisuusväestöön. Tuolloin kahden miljoonan väestöstä vain satatuhatta asui kaupungeissa.
Historian puute korvautui maisemallisuudella
Rautatie- ja kanavaliikenne saivat suomalaiset liikkeelle katselemaan vieraita seutuja. Paikallisuuden tilalle nousi isänmaan käsite. Aluksi isänmaa miellettiin kesäisenä maalaismaisemana, jota noustiin läheiselle kukkulalle ihailemaan.
Puijolle rakennettiin vuonna 1863 näkötorni pelkästään maisemien ihailua varten.
Matti Klingen mukaan historian puute korvattiin maisemallisuudella. Vasta kansanopetuksen myötä isänmaa kytkeytyi yhteiseen kieleen ja historiaan, joita lähinnä ruotsinkielinen sivistyneistö rustaili rahvaan tarpeisiin sopivaksi.
Vähitellen villi luonto hiipui maagisten henkimaailman olentojen kansoittamana paikkana. Luonto riisuttiin mystisistä piirteistään. Toisaalta taiteilijat, kirjailijat ja luonnossa vaeltajat näkivät maisemassa uusia esteettisiä arvoja. Ne olivat heidän mielestään syvällisempiä kuin pelkästään maiseman ihailuun liittyvät seikat.
Asutun luonnon sijaan ihailtiin villiä ja vapaata luontoa ja erämaan mystiikkaa. Taitelijat vetäytyivät etsimään insipiraatiota erämaahan rakentamiinsa asumuksiinsa, kuten Gallen-Kallela Ruovedelle tai Ilmari Kianto Suomussalmelle.
Kun Oscar Wilden aika vaihtui Jack Londonin ajaksi, erämaan kutsu koettiin samalla aidon vapauden ajaksi. Vuorelle tai tunturille nousu oli rituaali. Se kuvasi yksilön taistelua luontoa vastaan ja luonnon lannistamista. Eräkirjallisuus nousi suosioon. Elettiin suurten löytöretkeilijöiden aikakautta, jolloin siirtomaaimperiumit kukoistivat ympäri maailmaa.
Myös sivistyneistön kuva kansasta muuttui. Frans Mikael Franzén ja J.L. Runeberg korostivat pohjoisen kansan alkuperäisyyttä, puhtautta ja aitoutta.
Matti Klingen mukaan sivistyneistön kuva kansasta oli epärealistinen ja ihannoitu, mutta se teki kansaan samaistumisen mahdolliseksi.
Pohjoisen asukkaan raakuuden tilalle Franzén toi runossaan Juokse porosein uuden korostuksen: hän ei luokitellut lappalaisia barbaarisiksi tai kaukaisiksi villeiksi, vaan kuvasi ”heidän elämänsä kevyeksi, kun he runsaiden sammal- ja jäkälämättäiden keskellä taittoivat peninkulmia juoksevine poroineen.”
Vastaavasti Runeberg todisteli, että jurot suomalaiset eivät olleet kesytön villiheimo, johon ei koulutusta kannattaisi tuhlata.
Runous pyhänä yrittitarhana
Tasan 90 vuotta ennen Tuntemattoman sotilaan ilmestymistä syksyllä 1864 Aleksis Kivelle myönnettiin ensimmäinen kirjallisuuden valtionpalkinto. Runoileva kirjallisuuden professori A. Ahlqvist jäi kisassa kolmanneksi.
Tällöin Ahlqvist vaikeni Kiven Nummisuutareista, mutta kosti Kullervon yhteydessä. Ahlqvist väitti Uudessa Suomettaressa, että Kalevalan Kullervo-taru oli kelvoton draaman aiheeksi ja Kivi oli saanut siitä irti vain raakuutta. Kritiikkinsä lopuksi Ahlqvist kohotti etusormensa ojentaen Kiveä, ettei runouden ala ollut leikkiketo, jossa poikain oli lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla. Runous oli pyhä yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät kasvoivat. Siellä valitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia hoitivat.
Ahlqvistin mielestä suomalaista rahvasta ei ollut lupa kuvata kirjallisuudessa arkivaatteissa. Hän teoretisoi ja idealisoi 80 prosenttia Suomen kansasta, joka oli juuri nousemassa valtion, politiikan ja kulttuurin keskeiseksi voimaksi. Kivi ei halunnut olla sankarillinen, vaan inhimillinen. Hän kuvasi veljeksiään aivan kuin olisi yksi heistä, ymmärtäen ja arvostaen heistä jokaista. Kivi kykeni ymmärtämään ja tulkitsemaan talonpoikaista sielunelämää kietomalla henkilönsä tutunomaiseen hyväntuulisuuden ja homeerisen hymyn verhoon.
Seitsemän veljeksen ilmestymisen jälkimainingeissa puhkesi raju kiista suomalaisen rahvaan syvimmän olemuksen määrittelemisestä, kun Agathon Meurman haukkui Aleksis Kiveä ojankaivajaksi. Mallista haluttiin tehdä sivistyneistön toiveiden näköinen ja Sakari Topelius määritteli suomalaisen rahvaan näköispatsaan ensitöikseen Maamme kirjassa.
Rahvaan muuttuminen ojankaivajasta ”lotto- ja tietokonepelirahvaaksi” on Aleksis Kiven ajoista kestänyt kahdeksan sukupolven verran. Siihen tarvittiin teollistuminen, työväenliikkeen nostattaminen, armeija- ja tehdaskuri, Suomen itsenäistyminen, kansalaissota, kansakoulu, pula-ajan työttömyys, Lapuan liike, talvi- ja jatkosota, jälleenrakentaminen, suuri muutto, Euroopan unioni ja Nato.
Ja hirveästi kovaäänistä urheiluselostusta, tietokilpailuja, mainoksia, iskelmiä, tangoja, rokkia, humppaa, radioita, televisioita, jääkaappeja, autoja, englantia, tietokoneita, internet ja runsain mitoin vapaata kilpailua. Nyt tämä suomalaisen massayksilön rakennustyö alkaa olla jotakuinkin valmis.
Jukolan veljesten vapausunelmat
Aleksis Kivi oli talonpoikaisdemokraatti. Hän katseli kansaa ”töllin ikkunasta”, Ahlqvist katseli kansaa herraskartanon kuistilta ja halusi pomotella, käskeä, alistaa ja nöyryyttää. Tämä kaksinapaisuus on säilynyt kulttuurissamme lähes koskemattomana.
Veljekset karkasivat korpeen Ahlqvistin ihannoimaa sivilisaatiota pakoon. Tätä he eivät olisi ensimmäisessä suomenkieleisessä romaanissa (1870) Ahlqvistin mukaan saaneet tehdä.
(Voi kysyä, kuinka paljon Ahlqvistin Seitsemän veljeksen teilaamiseen vaikutti se, että hän oli edellisvuonna menettänyt yhden päivän aikana kaksi poikaansa. Elias Lönnrot lohdutteli 1.4.1869 lähettämässään kirjeessä:
– Olen itsekin kokenut sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani Elias kuoli kaksivuotiaana 16.9.1852, mutta ei auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset.).
Piileekö näiden takametsien poikien elämänmenossa ja elämänasenteissa kuitenkin suomalaisen kansan sanan syvin olemus? Pääsikö vöyriläinen kansanmusiikki-yhtye KAJ edustamaan Ruotsia Euroviisuihin juuri tästä syystä. Expressenin toimittaja Maria Brander kirjoitti (9.3.25), että KAJ oli aidointa, mitä hän oli Melodiafestivalenilla koskaan kuullut:
– Euroviisujen suurmaana emme ole ottaneet riskejä, vaan panostaneet kaikkemme tiukkaan muottiin. Siksi Eurooppa pitää meitä aika tylsinä.
Suuret yhteiskunnalliset rakenneuudistukset eivät veljeksiin ja heidän rehevään elämäntapaansa ja kielenkäyttöönsä hevin pure. Meihin vetoaa veljesten ekologinen elämäntapa. Luonnon harmonia ympäröi veljeksiä, jotka sopeutuvat luonnon olosuhteisiin. Tämä suo heille suuren vapauden tunteen. Kaipuu omasta riippumattomuudesta ja siitä kiinni pitäminen on veljeksille kaikkein tärkeintä.
Veljekset vetävät yhtä köyttä, etteivät joutuisi riippumaan samassa köydessä työnantajien talutusnuorassa. Kaiken tämän täydentää hervoton huumori, räiskyvät tunteet ja nopea reagointi hetken ärsykkeisiin.
Aleksis Kivi ja common sense
Olisiko veljesten perusviesti se, että kaikki, mikä meillä on ja mikä meitä ympäröi, on luontoäidin meille armollisesti antamaa? Lopulta jukuripäät palaavat kuitenkin aapiskirjan ääreen. On sanottu, että Kivi suostui tähän romaaninsa loppuratkaisuun Snellmanin kehotuksesta.
Antonio Gramscin mukaan kansanomaisen kulttuurin ”terve järki” (common sense) vastustaa ja pelkää ylhäältä päin tulevia uutuuksia. Kaikelle uudelle kansa antaa aina oman merkityssisällön asettaen ne tietylle hyvä-huono-arvoasteikolle. Jos uutuus hyväksytään, samalla se muuttuu uudeksi kansanuskomukseksi.
– Yhtä tärkeää kuin se, miten kansa arkeaan elää ja siitä fyysisesti ja henkisesti selviää on se, kuinka aatteet ja uskomukset eletään, miten uusien ajatusten kanssa tullaan toimeen suhteessa vanhoihin uskomuksiin. Löytäväkö ne paikkansa vanhojen ajatusten, tottumusten ja uskomusten rinnalta vai eivät.
– Mitä ihmisten selän takana tapahtuu, millaisia juonia heidän päänsä eli tajuntansa menoksi ja ohjailemiseksi punotaan? Millä perusteilla uudet ajatukset omaksutaan ja milloin vanhoista luovutaan? Milloin uutuuksiin mukaudutaan ja milloin noustaan vastustamaan niitä?
Gramscin mukaan arkijärkeen kuuluvat järjen lisäksi myös mielihyvän tuntemukset ja halut, sekä kollektiiviset tunteet.
Kansa epäili korkeita ihanteita
Johannes Salmisen mielestä Saarijärven Paavon kaltainen sankarihahmo edusti kunnioittavaa ja arvostavaa käsitystä kansasta. Vuosisadan lopun realistinen kirjallisuus ei enää suhtautunut kansaan näin kunnioittavasti:
– Likaa ja kurjuutta lienee suomalaisessa kirjallisuudessa harvoin kuvattu yhtä räikeän läheltä kuin Kiannon lähes inhorealistisissa romaaneissa.
Sävy oli nyt ylhäältä päin leimaava ja säälivä. Vasta Väinö Linna toi suomalaiseen kirjallisuuteen takaisin kansanihmistä arvostavan näkemyksen.
Kesällä 1963 Linna puhui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa pohjoismaisen kansansivistyskonferenssin osanottajille kansansivistystyöstä. Hänen mielestään kansalle oli tiedosta hyötyä, mutta varhainen arviointivirhe oli synnyttänyt suomalaisen kansanmiehen ja -naisen ajattelussa epäilyksen kulttuurin korkeampia ihanteita kohtaan. Kansanihminen oli 1800-luvulla haluttu kerralla nostaa kulttuurin korkeuksiin:
– Yritettiin siis iskeä sadun ja romantiikan sekä klassillisen sankari-ihanteen maailma tähän ihmiseen, joka istuskeli pääsiäisöinä aitan katolla piruja kuuntelemassa.
Väinö Linna kannatti peruskoulua
Linnan mielestä 1960-luvulla oli tilanne hyvin toisenlainen kuin 1800-luvulla. Suomessa pyrittiin vastuuntuntoisen, itsenäisen, tasapainoisen ihmisen ihanteeseen, jonka oli määrä korvata vanha katajainen, hampaitaan kiristelevä kansalainen.
Se merkitsi demokratian heikkoa sarastusta, kun ihmisen piti tietää, mistä hän oli vastuussa. Kuitenkin sensaatio oli jo ohittamassa tiedon:
– Kaupunkien rakentajista ei kukaan tiedä mitään, mutta jos koululapsi ei tunne kaupunkien hävittäjien ja hajottajien elämäkertoja, hän saa toistaa luokkansa, ettei jäisi sivistyksestä.
Puheessaan Linna ilmoittautui yhtenäiskoulun, eli peruskoulun kannattajaksi.
Linnan mielestä kirjallinen kulttuuri oli kautta aikojen ollut pohjimmiltaan osa yhteiskunnan kasvua.
Kirjallisuus oli luonut edellytyksiä taloudelliselle kasvulle ja hyvinvoinnille. Toisaalta Suomessa kirjallisten merkkipäivien yhteydessä kajahteli usein katteeton fraseologian kumu, kun kirjallista sivistystä käytettiin eräänlaisena henkisenä varusteluna, jossa sielu yritettiin virittää mahdollisimman korkeaan vireeseen:
– Aikaisemmin kirjailijatkin esiintyivät mielellään jonkinlaisina Jumalan poikapuolina, tukka ja viitta liehuen. Nyt asennetta pitävät yllä lähinnä maallikot.
Linna kuului ensimmäisiin ikäluokkiin, jotka vuonna 1921 voimaan astunut oppivelvollisuuslaki tavoitti ja istutti neljäksi vuodeksi kansakoulun pulpettiin tuijottamaan tummanvihreää liitutaulua ankarakatseisen opettajan valvonnassa.
Pakinoitsija Olli ja Tuntematon sotilas
Pauli Mannisen mukaan Linnan Tuntematon sotilas ja 1950-luvun rillumarei-kulttuuri nojasivat samaan lähtökohtaan. Kansanomaisen naurun voimin ne asettivat kyseenalaiseksi ylä- ja keskiluokan teoretisoivat ja sievistelevät kulttuurikäsitykset.
Mutta toisin kuin rillumarei Linnan romaani sai arvostetun sijan suomalaisessa kulttuurimaisemassa. Se pyhittyi yleisön silmissä, koska se miellettiin pohjaltaan talonpoikaiseksi vastarinnaksi, perisuomalaiseksi ja arvokkaaksi herravihaksi.
Kun Tuntemattoman sotilaan filmaukset olivat jo käynnissä, pakinoitsija Olli selosti Uudessa Suomessa (16.4.1955) sepitteellisen kevätrunokilpailun satoa. Pakinoitsijan mielestä kilpailun sato oli ollut heikko, kun palkituksi tuli töölöläisen nimimerkki ”Ahvoristin” runo:
”Sua, ´Tuntematon´, nyt kutsutaan
monumentiksi, ´veljesten´ luokkaa.
Esseistit on eessäsi polvillaan,
joku filmiksi sinua muokkaa.
Soturia tuo kuoro ällöttää,
meitä auttaneet ei nihilistit,
ajan ankaran toisin hän ymmärtää
kuin haistelevat humanistit.
Sa, ´Tuntematon´, olet voittamaton
elokuvaksi puupää-sarjaa,
käsikirjoitus sivuillas valmiina on,
rivi ykskään ei iske harhaan.”
Tuntematon sotilas ja Marko Tapio
Kansan sana ei noussut pinnalle tässäkään Tuntemattoman sotilaan nostattamassa kulttuurisodassa. Äänessä olivat enimmäkseen entiset rintamaupseerit sekä entiset lotat ja oikeistolaiset kirjallisuuskriitikot. Kuitenkin tämä vellova keskustelu antoi väylän pitkään patoutuneille tunteille ja avasi padon.
Kaukana Saarijärvellä pari vuotta aiemmin esikoisromaaninsa julkaissut Marko Tapio luki Helsingin Sanomista Toini Havun Tuntemattomaan sotilaseen kohdistaman murskakritiikin.
Tuolloin 30-vuotias Marko Tapio hiihti kolmen kilometrin matkan Saarijärven kirjakauppaan, osti Tuntemattoman sotilaan ja luki sen illan ja yön kuluessa, välillä syömättä tai nukkumatta. Yrjö Varpion mukaan kiihkeä ensitutustuminen viritti Tapion mielessä syvemmän ja pitempään kestäneen jännitteen.
– Kirjailijan pääteos Arktinen hysteria (1967,1970) pyrki olemaan modernistinen vastaus Linnan käsitykseen historiasta ja suomalaisesta luonteesta.
Erkki Vettenniemen mukaan Arktisen hysterian ensimmäisessä osassa patotyömaalla työnjohtajana toimivan Harri Björkharryn kuvauksesta versoo kokonainen työväkeä halveksiva, fasismilla flirttaileva mielenmaisema. Myös Marko Tapio (Tapper) toimi jatkosodassa johtotehtävissä, samoin sodan jälkeen metsätyönjohtajana.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
Juha Drufvan aiemmat artikkelisarjat ”Filosofit journalismin kimpussa” sekä ”Juoruja, journalismia, julkkiksia” ovat ilmestyneet Kansan Uutisten verkkolehdessä sekä Drufvan esseekokoelmissa ”Jokamies joutilasluokan vahakabinetissa” (Atrain & Nord 2020) ja ”Varjojen teatteria näkyjen torilla” (Atrain & Nord 2023).
Kansan sana journalismissa -juttusarjassa ilmestyneet
Raamatun ja Kalevalan kautta sanomalehtiin (osa 1)
Herätysliikkeet nousivat valistuksen rationalismia vastaan (osa 2)
Lukevasta työläisestä Ikean asiakkaaksi (osa 4)
Pakina kansan sanan kotipaikkana (osa 5)
Kansan sanan korpivaellus kohti sometusta. Kansan sana journalismissa (Osa 6)