Pentti Saarikoski Ryhmäteatterissa näytelmähenkilönä

Ei Suomessa taiteilija julkisuutta saa, ellei sitä rajusti ryyppäämällä itsellensä hanki. Näin oli ainakin runoilija Pentti Saarikosken (1937–83) kohdalla. 

Tämä on myös pääteemana Ryhmäteatterin uutuusnäytelmässä The Poet of Finland eli Saarikoski ja minä. Kyseessä on neron leimaa kantavan Saarikosken lähes päättymätön karnevaali. Aina Bergrothin näytelmä pohjautuu Tuula-Liina Variksen vuonna 1994 ilmestyneeseen romaaniin Kilpikonna ja Olkimarsalkka.

Näytelmä käsittää vuodet 1966–75 eli Pentti ja Tuula-Liina Saarikosken avioliittovuodet. Kertojana on Tuula-Liina, eleettömyydessään ja maneerittomuudessaan hienon ja herkän roolin tekevä Minna Suuronen. 

Katsojaa kylmää hänen ihmisen osansa, alistuneena, loukattuna naisena. ”Kaiken se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaiken se kärsii.” Korinttolaiskirjeen lause toteutuu hänen kohdallaan riipaisevasti.  

Avaimet hukassa

Tuula-Liina Setälän avioliitto vetelee viimeisiään, samoin Saarikosken, kun he törmäävät marraskuisena iltapäivänä 1966 Kolmen sepän patsaalla. Poeetta selittää, ettei hänellä ole kotiavainta, koska vaimo vei sen häneltä, eikä hän pääse kotiin nukkumaan, ellei löydä vaimoaan.

– Niin että voisinko tulla sun luokse yöksi?

– Joo nukkumaan, Tuula-Liina vastaa.

Päiväkirjaansa Tuula-Liina kirjoittaa: 

– Meillä oli mukavaa. Makasimme vierekkäin laverillani ja puhuimme koko yön. Hän kertoi Romaniasta, Sarahista ja Prahan matkasta, jolle oli juuri lähtemässä ja viipyisi yli vuodenvaihteen. Minusta Pentti on hauska, kiltti ja luonnollinen. Hän on niin avomielinen, että hän houkuttelee toisenkin avomieliseksi. Hänelle on helppo puhua.  

Myöhemmin Tuula-Liina löysi tuosta yöstä Pentin kuvauksen, joka oli hapan, pilkallinen ja loukkaava.

Edessä jyrkkä alamäki

Marraskuussa 1966 nuoren runoilijaneron kirkkain tähti oli jo himmenemässä. Aikalaistodistusten mukaan 29-vuotias Saarikoski oli ”fyysisesti kuopattavassa kunnossa”, kulki selkä köyryssä ja naama irveessä ja turvoksissa. Hänellä ei näyttänyt olevan edessään muuta kuin jyrkkä alamäki suoraan hautaan”.

Tämä on siis The Poet of Finland -näytelmän ja samalla runoilijan uuden avioliiton lähtöasetelma.  

Pian nuorenparin Lauttasaaren kodin ulko-ovella on vilskettä kuin perjantai-iltapäivällä Alkossa. Lapsenkaltaisena nerona Saarikoski vaatii itselleen erikoisasemaa, koska hänen maailmansa on toinen kuin muiden. Parisuhteessa tämä asetelma ei pitemmän päälle oikein toimi. 

Runoja ja käännöksiä syntyy, mutta nehän ovat runoilijan pään sisäistä todellisuutta. Näytelmässä eletään vähemmän runollisesti, koska näkökulma on taitelijakarnevaalin menoa sivusta seuraavan vaimon. 

Kolme Penttiä

Saarikoski eli elämäänsä niin nopeasti, että hän muuttui lähes suoraan nuorukaisesta parrakkaaksi Taataksi. Keski-ikä jäi tyystin väliin. Ohjaaja Riikka Oksasen näyttämötoteutus onkin mainio. Nerokkaasti Saarikosken runoilijan ikäkaudet on jaettu kolmen näyttelijän kesken. 

Näyttämötaiteen mestariluokkaa edustava Markku Haussila on nuori Saarikoski, ameebamainen Robin Svartström Kerava-ajan Saarikoski ja jyhkeä Santtu Karvonen parrakas Taata-Saarikoski. Kaikki heistä rooleissaan erinomaisia. 

Laulaja Johanna Isokoski luo tunnelmaa klassikkosävellysten hienoilla tulkinnoilla Tuula Hällströmin säestämänä. Sillä taiteestahan on kysymys, tai pitäisi olla eikä vain ryyppäämisestä ja remuamisesta. 

Janne Vasaman lavastus viittaa kuvataiteisiin, muun muassa da Vincin Pyhän ehtoollisen kaltainen näkymä ravintola Hansan istunnosta, jeesushahmona itseoikeutetusti Saarikoski opetuslapsineen on raamatullinen.  

Hansan kanta-asiakaskuntaa ei esityksessä unohdeta. Santtu Karvosen esittäminä Jorma Ojaharju ja Hannu Salama pääsevät kertomaan näkemyksistään. Robin Svartströmin käsittelyssä Lasse Sammalisto, toimittaja Oskari Reponen ja lääkäri Ilkka Taipale saavat puheenvuoronsa.

Isokosken sivurooleihin kuuluvat myös itäsaksalainen runoilijatar Sarah, ex-vaimo Marjukka, kuuluisa näyttelijätär, Ihailija, Me-lehden toimittaja, Sirkka-Liisa sekä Kaksoiskuva. 

Miten tähän elämään löytäisi jonkun mielekkyyden?

Vuonna 1976 ilmestyneessä Ihmisen ääni -teoksessaan Saarikoski muisteli, miten hän kerran Tukholmassa joi puistossa rommia suomalaisten kanssa, linnankundien, joista yksi nuori mies oli istunut kuusi vuotta. Hän kysyi Saarikoskelta: 

– Sano Pena, miten tähän elämään löytäisi jonkun mielekkyyden?

Saarikoski vastasi:

– Ainoa, mikä tekee elämän mielekkääksi, on rakkaus. Se että tuntee vastuuta toisista ihmisistä. Vastuuntunne tekee ihmisestä kommunistin ja kommunistin työmaa on mielekäs. Siinä minä istuin ja puhuin paskaa. Olin krapulassa, menossa lukemaan runojani Vanhalle parlamenttitalolle, ja minun oma elämäni tuntui minusta täysin mielettömältä. Minä neuvoa olisin tarvinnut, pöyhkeilin siinä kuin jokin pappi.

The Poet of Finland on onnistunut näytelmä, koska se sai ajoittain ajatukset virtaamaan pois esityksestä samaan tapaan kuin Saarikosken runot kulkevat. Niin kuin Väinö Kirstinä runoili 1963 ilmestyneessä Puhetta -kokoelmassaan:

– Jos lukee Saarikoskea 10 minuuttia alkaa henki heti haista viinalle.

Tämä oli Kirstinän vastaisku, kun Saarikoski oli nimittänyt Kirstinää miesten ensitapaamisessa jauhonaamaksi. 

Saarikosken kuoltua Tom Hedlund kirjoitti Svenska Dagbladetissa, että Saarikosken koko elämäntyö oli huikea yritys poistaa taiteen ja elämän välinen raja.

Tätäkin voi Ryhmäteatterin esitystä katsoessa pohdiskella. Onkohan niin, että Saarikoski esiintyy nyt ensimmäistä kertaa teatterissa näytelmähenkilönä. Tähän saakka olemme tottuneet seuraamaan häntä Pentti Saarikoskea esittävänä Pentti Saarikoskena. 

Tykkää ja jaa artikkelia verkossa