Tämä Tommi Silvennoisen kirjoitus voitti Tampereen vasemmiston kirjoituskilpailun Tulevaisuuden Suomi asiateksti-sarjan.
Kirjoitus julkaistaan Tommi Silvennoisen Huutavan ääni korvassa -kirjoitussarjassa.
Alkusanat
Suomella ei ole tulevaisuutta. Tämä on hyvä uutinen. Hyvä uutinen siksi, että lause ”Suomella ei ole tulevaisuutta” avaa kielen perinteisiä merkitys- ja tulkintayhteyksiä noudattaen eräänlaisen epätoivon horisontin: olemme vailla tulevaa, siis vailla mielekkyyttä, kenties tuhon omia. Kuitenkaan epätoivo, samoin kuin mikään muukaan inhimilliselle avautuva ja tätä rajaava kokonaisvaltainen tilanne tai tuntu, ei ole yksiselitteinen. Samoin kuin epätoivoisen tilan kohtaamisesta voi seurata lamaantuminen, joka jättää kokijansa sen armoille laahustamaan lohduttomuuden ja merkityksettömyyden jättömaille, voi epätoivon hyöky myös laukaista järjen kriittisen potentiaalin, joka lataa ajattelua ja toimintaa. Aktiivisten voimien voitto reaktiivisista ja lamaavista voimista voi sähköistää epätoivon muuntaen sen kriisin kokemukseksi, joka velvoittaa yhä syvemmälle käyvään kritiikkiin. Kriisin ja kritiikin luova yhteys pakottaa kuin kohtalo, josta tietää vain sen, että omimmillaankin se on vieras ja kaikessa vääjäämättömyydessäänkin se on avoin.
Kirjoitus koostuu kuudesta suhteellisen itsenäisestä osasta. Jokainen osa pyrkii avaamaan ”kohtalokkaan” näkökulman Suomen tulevaisuuksiin. Kirjoitus etenee alkaen antiikin Kreikan politiikkaa ja ihmistä koskevasta sysäyksestä kohti kirjoitusajankohtaansa, jolloin kauaskantoisimpia ratkaisuja vasta uumoillaan.
1. Kreikkalainen sarastus
Käsitteet kriisi ja kritiikki ovat alkujaan kreikkalaisia. Kreikan sana krisis tarkoitti alunperin eritoten ratkaisua, päätöstä ja käännekohtaa, esimerkiksi sairaudessa käännettä joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Kritiikki puolestaan juontaa juurensa sanoihin krinein, jonka perusmerkitys on erottaa ja ratkaista, ja kritikē, joka tarkoittaa arvostelutaitoa, punnitsevaa tutkimusta. Näiden termien perusmerkitykset sisältyvät myös kreikkalaisten kuuluisaan järjen käsitteeseen, logokseen.
Kysymyksiä Suomen tulevaisuuksista on syytä lähestyä eräänlaisessa ”kreikkalaisessa hengessä”. Erityisesti tämä henki velvoittaa kritiikkiin ja kohtalon avoimena pitämiseen. Tämä tarkoittaa pyrkimystä kohdata asiat lapsen tavoin, kuin ensi kertaa. Mitään ”Suomea” koskevaa ei pidä ottaa annettuna, minkään vallitsevan myytin ei pidä antaa sokaista logoksen harjoittajaa. Kaikenkattava kriittinen asenne ei siis tarkoita psykologisesti motivoitunutta kielteisyyttä, millaiseksi se usein halutaan vallanpitäjien toimesta leimata, vaan se on syvällekäyvyydessään, vaativuudessan ja ankaruudessaan kaiken mielekkään yhteiskunnallisen, yhteisöllisen ja poliittisen olemisen elinehto, jopa ihmislajin elinehto. Siksi se on myös ilon aihe ihmiselle.
Kysyttäessä hahmoa, jossa murtautuu ensi kertaa esiin varsinainen yhteisöolemisen ajattelu eli politiikan kritiikki ja kritiikin politiikka, toisin sanoen poliittinen filosofia, on syytä kääntyä Platonin puoleen. Ensimmäinen mahdollinen Suomen tulevaisuus alkaa Platonista.
Platonin kuuluisien teosten joukossa kenties kuuluisin on dialogimuotoinen Valtio. Dialogin alkupuolella Platon tuo sankarinsa Sokrateen kiistakumppaniksi vahvimman oikeutta kannattavan Thrasymakhos-nimisen miehen. Koska koko teoksen pääaiheena on oikeudenmukaisuus, on aloitus mitä dramaattisin. Sokrateen tehtävänä on todistaa oikeudenmukaisuudesta, joka ei perustu vahvemman voimaan ja väkivaltaan eikä liioin ulkoiseen hyötyyn. Sokrateen ratkaisuna on rakentaa analogia ihmissielun (psykhē) ja kaupunkivaltion (polis) välille. Jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi, on ihmisen ja valtion eri osien oltava tasapainossa.
Tasapainon saavuttamiseksi eri osien on Sokrateen mukaan tehtävä sitä, missä kukin on parhaimmillaan: valtiossa viisauden johtamina rohkeus ja maltti, sielussa järjen ohjauksessa kiihkeys ja halu. Platon vie teoksensa kantavan järkeilyn päätökseen todeten, että oikeamielinen ihminen on lopulta myös väärämielistä onnellisempi. Platon laittaa Thrasymakhoksen taipumaan Sokrateen järkeilyn edessä, vaikkei se kovin uskottavaa olekaan.
Vastoin Sokrateen todisteluja todellinen maallinen politiikka onkin asettunut lähes aina Thrasymakhoksen kannalle. Näytöt ovat vastaansanomattomat. Platonille niin keskeinen ajatus kasvatuksesta (paideia) ei ole kantanut toivottua hedelmää. Ihmisyhteisöt ovat perustaneet olemisensa avoimempaan tai piilotetumpaan väkivallan periaatteeseen. Näin on ollut myös Suomen laita. Onko tulevaisuus myös väkivallan ehdollistamaa?
Sokrateen käsitteistössä järjen tulisi johtaa ihmistä. Mutta mitä ja miten tuo järki on? Myös Thrasymakhos vetoaa järkeen. Vahvemman on vain järkevää harjoittaa vahvemman etuisuutta, etuoikeutta. Järkeä ehdollistavana voimana näyttäytyykin ajatus omasta edusta – oma ja etu edeltävät järkeilyä; ne ovat jotakin, mikä otetaan annettuna. Mutta kriittinen järki ei ota mitään annettuna. On siis kysyttävä omuuden ja etuisuuden omituista liittoa.
2. Omistamisen kultti
Kreikkalaisten kaupunkivaltioiden elämänmeno rakentui laajalti erilaisten kultillisten käytäntöjen ympärille ja niiden sääteleminä. Lukuisat jumalkultit rytmittivät helleenien arkea. Varsinaisista jumalkulteista erottautuivat omiksi käytännöikseen sittemmin esimerkiksi teatteri ja urheilu. Mutta yksi nimeämätön kultti vaikutti kaikissa muissa ja näiden yli. Tämä kulttien kultti oli voimallinen ja sitkas säilymään juuri perustavanlaatuisen huomaamattomuutensa tähden. Tämä kultti ei tarvitse omia erityisiä palvontamenojaan, koska sen palvonta ja harjoittaminen ovat läsnä kaikessa kultillisuudessa. Kyse on tietenkin olevan omistamisen kultista.
Aristoteleen metafysiikassa keskeinen termi on ūsia. Se tarkoittaa olevaa, olevan olemusta, materiaa, latinalaisittain substanssia. Kaikessa esifilosofisuudessaan sana on tarkoittanut kiinteää omaisuutta, tiluksia ja omaa pihapiiriä, aluetta, joka yleensä rajautuu aitaan tai vastaavaan; siis maa-aluetta, jonka voi nähdä ja erottaa muista samankaltaisista. Hieman kärjistäen: kreikkalainen talollinen on seisonut pihamaallaan, katsellut tiluksiaan ja ajatellut ūsiaa. Niinpä ūsian kohottaminen filosofiseksi käsitteeksi on kytkenyt omistamisen ensisijaisuuden itse olevuuteen: ihmisen asenteesta pihapiiriään kohtaan on tullut kaikkea läpileikkaava maailmasuhde ja todellisuutta orientoiva periaate. Suurelta osin yhäkin antiikin asetuksiin nojaava ajattelumme on siis kirjaimellisesti talonpoikaisjärjen ehdollistamaa.
Toisin kuin usein halutaan uskotella, järki ei ole historiasta irrallaan oleva puhdas toimija. Historialliset käytännöt määrittävät järjen alaa mitä suurimmassa määrin. Vetoaminen vallitsevaan järjen juoksuun ei siis riitä kun kysytään oikeudenmukaisen yhteisön mahdollisuuksia. Ahneus, itsekkyys, petollisuus ja kaikenlainen kyseenalaistamaton oman edun tavoittelu, jotka motivoivat valtaosaa tunnetusta poliittisesta toiminnasta, eivät ole seurausta neutraaliksi uskotellusta rationaalisuudesta, vaan kyseiset voimat ehdollistavat ja muokkaavat aktiivisesti rationaalisuuden käsitettä ja alaa. Järki voi kuitenkin aivan hyvin ponnistaa toiseltakin pohjalta ja pysyä siltikin järkenä. Esimerkiksi omaisuuksista luopuminen, työn vähentäminen, kilpailun hellittäminen ja tehokkuusajattelun hylkääminen eivät suinkaan ole mitään järjenvastaista. Pikemminkin ne edesauttavat järjen toipumista, uudistumista, varsinaista järjissään oloa.
Tämän päivän Suomi on yhteiskuntana ja valtiona surullinen esimerkki omistamisen kultin läpitunkevuudesta ja sen järkeä korruptoivasta mahdista. Tämä kultti juhlii lähes kaikkialla pörssiyhtiöistä pienviljelijöihin. Ja yhäkin tämä kultti saastuttaa maan kutsuen sitä isänmaaksi, jonka perimmäisen anteliaisuuden ja kenellekään kuulumattomuuden se haluaa hämärtää. Jo terminä isänmaa on irvokas. Se viittaa vain ihmiseen, tämän yhdensuuntaiseen sukulaissuhteeseen ja mahdollisuuteen olla isännän asemassa. Tosiasiassa maa mahdollistaa isän yhtälailla kuin ei-isän, vieraan kuin omankin, inhimillisen siinä missä ei-inhimillisenkin. Ajatus isänmaasta jonakin tietylle ihmisjoukolle pysyvästi kuuluvana on samankaltaista petosta ja varkautta kuin ajatus omistamisestakin.
Ihmisen dominanssi perustuu omistamisen viheliäisyyteen ja tämän ilmiön suhteen punnitaan myös Suomen kohtalot. Suomella on kuitenkin kaikki mahdollisuudet aloittaa omistamisen, omaisuuksien ja työn kysymysten suhteen jokin tunnetusta täysin poikkeava suunta.
3. Työn ja väen liike
Työn kirous ja autuus, sen kuormat ja hedelmät ovat kulkeneet ihmisen mukana ja tätä muovaten koko tunnetun historian ajan. Kaikessa perustavanlaatuisuudessaan työ on mahdollistanut nykyaikaisen ihmisen synnyn ja nousun herruuteen yli muun luonnon. Tuon herruuden hinta on ollut hirvittävä.
Antiikin orjatyölle perustuva taloudellinen toiminta on muuttunut vaiheittain pääoman ja elävän työn ristiriidasta voimansa ammentavaksi kapitalistiseksi talousjärjestelmäksi. Omistaminen ja siitä riippuvaiseksi saatettu palkkatyön muoto on edelleen laajimmalle levinnyt yhteiskuntien taloudellista toimintaa ja talousajattelua järjestävä periaate. 1800-luvulla kehkeytynyt historiallinen työväenliike kykeni aiheuttamaan vallitsevassa järjestyksessä osittain todellisen, mutta pääasiassa näennäisen katkoksen.
Suurelta osin yhteiskunnat pysyivät markkina- ja valtiokapitalistisina ja elävän työn riisto sai yhä uusia muotoja. 1900-luvulla työn eetokseen kätkeytyvä mielenvikaisuuden potentiaali sai surullisimmat ilmentymänsä sosialistisen leirin väkivaltaisissa työläisfantasioissa ja eritoten fasistisen Euroopan makaaberissa maksiimissa ”Työ tekee vapaaksi”. Poliittinen vasemmistokaan ei ajatellut riittävän pitkälle marxilaista vaadetta työn tekemisestä vapaaksi. Työn osalta tulevaisuuden Suomen kohtalo tiivistyykin edellä mainittuun eroon: ajatellaanko, että työ tekee vapaaksi vai onko työ tehtävä vapaaksi?
Poliittinen vasemmisto on kriisissä osittain juuri työtä koskevan ajattelun takia. Jopa historiallisesta eli marxilaisesta näkökulmasta tarkastellen vasemmiston liittyminen lisää työtä vaativaan kuoroon on vähintäänkin hullua – olla nyt samalla asialla oikeiston kanssa!
Joskus emansipaationsa ollessa kukkeimillaan vasemmisto sentään rohkeni vaatia lisää elämää, vapaata elämää. Vaikka vapauden vaatiminen onkin usein yksioikoista ja lyhytnäköisen ihmiskeskeistä, on se kuitenkin sellaisenaan itsenäisempää ja elävöittävämpää kuin työn ikeen haluaminen lasten ja lastenlasten ylle. Tässä kohdin vasemmisto näyttääkin unohtaneen sen keskeisen oivalluksen, että unelma palkkatyöstä on kapitalismin Troijan hevonen. Työn ja palkan liitto synnyttää ja uusintaa kapitalismille välttämätöntä halun kierrettä. Tällainen halu ylläpitää porvarillisen järjen keskeisintä muotoa: toisista piittamatonta, autonomiassaan harhaista ja koko planeettaa välineellistävää egologiaa, egon logiikkaa. Siis taas Thrasymakhos. Ja kuitenkin jo Platonia seuraten logoksen tuli ohjata egoa eikä toisinpäin.
Työväenliikettä tulisikin ajatella sen nykyaikaisissa muodoissaan väkenä ja voimana, joka kykenee keskeyttämään työn ja liikkeen jatkuvan yhteyden. Työtä aktivoivat liikkeet ja näissä liikkeissä manifestoituva jatkuvuus ovat perimmiltään kapitalistisia prosesseja ja tavoitteita. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ne tähtäävät pääoman lisäarvon kasvuun, oli tämä arvo sitten mitattavaa ja laskennallista tai ei.
Rahallista ulottuvuuttakin haitallisempaa on kapitalismille ominainen subjektien ja ihmistyyppien tuotanto. Hirviö ei tunnetusti synnytä muuta kuin hirviöitä. Ja tämä hirviö haluaa kaikin keinoin vakuuttaa, että meille ei ole vaihtoehtoa ‒ olemistapamme on absoluuttinen ja siten lukkoonlyöty. Silloin tällöin hirviön rinnalle ilmestyvä kaunotarkin, esimerkiksi puheet tuotteiden ja kulutuspäätösten eettisyydestä, on osa laajempaa lavastusta. Kreikkalaisen jumaltaruston titaani Kronoksesta poiketen tämä jumalhirviö ei tyydy syömään vain omia lapsiaan. Haluja ja viettipohjaa muokkaamalla se tekee meistä kaikista kaltaisiaan ja katso, kuuluisa murusia pudotteleva pöytä onkin jo katettu aikamme Olympokselle.
Suomalaisen työväenliikkeen olisi viimein tultava todella vasemmistolaiseksi. Tämä avaisi mahdollisuuksia politiikalle, jossa yhteiskuntaa ja yhteisöä ajateltaisiin osiensa vapaana yhteenliittymänä. Tämä on myös ekologisesti välttämätöntä. Vapaus on kohtalon kysymys, kysymys, joka esitetään kohtalolle. Tämän kysymyksen esittämisessä taide voi toimia oppaana.
4. Onnen lupaus
Modernin taideteoksen kohdalla ei ole niinkään tarpeen kysyä mistä se koostuu vaan miten se koostuu. Millainen on taideteoksen koostavien osien keskinäinen suhde? Palveleeko osien yhteenliittymä jotakin sille itselleen ulkoista ja ylikäyvää päämäärää? Sulautuvatko osat kenties joksikin ne itsensä ylittäväksi identiteetiksi? Vai määrittyykö osien keskinäinen suhde vapautena, joka tunnustaa osien erillisyyden ja juuri siten mahdollistaa vapaan yhteenliittymän muodostumisen? Nämä samat kysymykset voidaan esittää mutatis mutandis yhteiskunnalle.
Filosofi Theodor W. Adornon mukaan taiteen ei tule jäljitellä yhteiskuntaa vaan yhteiskunnan tulee jäljitellä taidetta. Adornon ajattelussa taide taiteena on ”korkeampaa” olemista. Tällöin taide on väistämättä konfliktissa väärän maailman kanssa. Adornon kuuluisan muotoilun mukaan ”Taide ei ole vain paremman käytännön edustaja suhteessa siihen, mikä on vallinnut tähän päivään asti, vaan se on yhtä hyvin sellaisen käytännön kritiikkiä, jossa käytäntö on vain brutaalia itsesäilytystä olemassaolevan keskellä ja sen vuoksi. Taide pitää tuotantoa tuotannon vuoksi valheena ja tähyää työn kahleen takaiseen käytäntöön. Promesse du bonheur ei tarkoita vain, että nykyinen käytäntö estäisi onnen: onni on käytännön tuolla puolen.” Platon yhdisti onnellisuuden oikeamielisyyteen. Nyt Adorno siirtää onnen käytännön tuolle puolen. Millainen tulevaisuuden kritiikki näin mahdollistuu?
Porvarillinen yhteiskunta on aina kavahtanut taidetta taiteena. Näin myös Suomessa. Taide on haluttu valjastaa jonkin hyödyn palvelukseen, esimerkiksi kansakunnan synnyn ja identiteetin muovautumisen tarpeisiin, vapaa-ajan käyttötavaraksi työn vastapainoksi tai yleisen lohdun lähteeksi. Nykyisin monet kuntouttavat ja sosiaalisiin tarpeisiin räätälöidyt taidekäytännöt (niin arvokkaita kuin ne itsessään voivat ollakin) jatkavat samaa suuntausta. Porvarillinen yhteiskunta ei voi sietää taidetta taiteena, koska se jo pelkällä olemassolollaan vihjaa kokonaan toisenlaisiin elämänkäytäntöhin kuin mitä porvarillisen järjestyksen piirissä on sallittua edes kuvitella. Lyhyesti sanottuna, taide tuo mukanaan vallankumoksen uhan.
Taiteen vallankumouksellinen potentiaali piilee sen kyvyssä kieltäytyä ennalta tietämisen houkutuksesta. Taide pysyy avoimena sille, miksi se haluaisi tai voisi tulla. Kieltäytyessään tietämästä varmasti ennalta mikä on hyvää, taide problematisoi myös perinteisen normatiivisen etiikan. Tämän seurauksena porvarillinen yhteiskunta kokee kouristuksia (taantumuksen voimistuessa yhä rajumpia) ja näkee kaikkialla taiteen kaapuun kätkeytynyttä kumouksellisuutta ja väkivallan uhkaa.
Tosiasiassa taiteeseen kuuluva kumouksellisuus ei ole lähtökohtaisesti väkivaltaista, toisin kuin itse porvarillinen järjestys, vaan se on taiteellista; perustavaa vapautta ja itse kokemuksellisuuden muutosta. Ja juuri kokemuksellisuuden muutoksen mahdollisuutta yhteiskunta ei voi sietää, koska kokemuksen on pysyttävä samana. Muutoin elämänkäytäntöjemme perustavat ehdot aina kulttuurin tavoitteista talouden ehtoihin saakka joutuisivat uudellenarvioinnin alaisiksi. Tässä ja vain tässä mielessä taide on uhka porvarilliselle ja kapitalistiselle elämänmenolle.
Jos ja kun modernille taiteelle on keskeistä kysymys osiensa vapaasta yhteenliittymästä, asettaa se yhteiskunnalle toisenlaisen ”mallin”. Taide ei siis enää toimi aikansa peilinä vaan enemmänkin suunnannäyttäjänä, joka kokemuksen muutosta valmistellessaan valmistaa tietä myös toisenlaiselle yhteiselolle. Mitään lopullista tavoitetta ei kuitenkaan tarvitse tietää: yhteisön olemus pysyy avoimena ja varmistaa näin tulemisensa.
Tämä kaikki on myös hyvin käytännöllistä ja jo käynnissä monin eri tavoin. Muutos ei tarvitse tuekseen valtavia massoja tai resursseja, instituutioiden painoa ja näiden painon arvoa, eikä lainkaan managerismia. Uusi kokemuksellisuus on lähtökohtaisesti jotakin kevyempää, huokoisempaa ja avonaisempaa, vähemmän itseriittoista ja vähemmän patologista kuin mitä varautunut ja historiassa kouliintunut porvarillinen subjekti on kyennyt synnyttämään. Taide tekee tyhjäksi yhteiskunnallisen ja yksilöllisen muutoksen keinotekoisen kahtiajaon: taide muuttaa molempia molempien parhaaksi. Siinä on onnen lupaus, jonka Suomenkin tulevaisuus saa kohtalolta lahjaksi. Päinvastaisista väitteistä huolimatta taide on yhäkin kohtalokasta. Pelissä on äärellisen toimijan suhde äärettömyyteen. Siis kenen?
5. Matti Meikäläinen – eli mimeettinen subjekti
Filosofi Michel Foucault julisti 1960-luvulla ihmisen kuolemaa. Ensin hän oli paikantanut ihmisen syntymän 1600-luvulle. Valistuksen ja teollisen vallankumouksen myötä tämä ihmishahmo, joka korvasi jumalakeskeisyyden ihmiskeskeisyydellä, puhkesi kukkaansa ja oli 1900-luvulle tultaessa saanut tunnistettavimmat piirteensä. Nyt tämä hahmo oli haihtumassa kuin hiekkarantaan piirretyt kasvot nousuveden saapuessa, Foucault profetoi. Joillekin puheet ihmisen kuolemasta olivat hulluutta ja häväistystä, toisille avaus korkeampaan ihmisyyteen. Suomenkin tulevaisuuden hahmot(ukset) nousevat samoilta rannoilta.
Onko ihmisen syytä olla se mikä se on? Mieletön kysymys. Eräässä mielessä Foucault avasi reittiä, jonka seurauksena nyt voidaan sanoa, että ihmisen olemuksena on se, ettei ihmisellä ole mitään pysyvää olemusta. Tarvitseeko tämän olla kauheaa? Pysyvän ja alati representoitavissa olevan identiteetin vaatimus näyttää leimaavan syvästi tunnettua ja vallassa olevaa ihmishahmoa. Identiteetin rippeetkin ovat paremmat kuin ei lainkaan identiteettiä. Mutta miksi? Mitä meillä on menetettävänä? Onko pakko olla joku?
Aristoteles kirjoittaa Runousopissaan, että ihminen on kaikista eläimistä jaljittelykykyisin, mimeettisin. Ihminen oppii jo varhaisessa vaiheessa jäljittelemällä ja erityinen jäljittelyn muoto onkin juuri leikki. Siis myös taide. Ihminen muotoutuu ja luontuu jäljittelyssä. Jäljittelylle itselleen ei ole perustaa, eikä jäljittely suinkaan tyhjene olemassaolevan matkimiseen ja toistoon, imitaatioon.
Päinvastoin, jäljittelyn kyky, kreikkalaisittain mimesis, on kaiken esiintulon, esiintymisen ja luontumisen (luomisen) ehto. Tämä tarkoittaa kaikessa outoudessaan ja tuttuudessaan, että ihminen kykenee olemaan muuta kuin on. Toisin sanoen, me voimme muuttua. Ja vain hieman kärjistäen: mimeettinen kykymme antaa meille mahdollisuuden olla mitä tahansa äärellisyytemme sallimana. Kenenkään ei tarvitse olla pysyvästi kukaan, vaan jokainen voi mimetoitua tai peräti mutatoitua alati joksikin muuksi – jokainen on vain tämä kyky, jokaisen ”alkuperänä” ja kohtalona on eräänlainen ’kukatahansisuus’, mattimeikäläisyys. Yhteisöolemiselle tässä piilee valtava potentiaali.
Kreikankielinen sana kenosis merkitsee tyhjentymistä. Kristillisessä perinteessä termi on tarkoittanut Kristuksen tyhjentymistä jumalallisesta luonnostaan, tämän inkarnaatiota. Nyt mattimeikäläisyyden voi ajatella olevan analoginen kenoottiselle prosessille. Ja parhaita kristinuskon perinteitä kunnioittaen tämä mahdollisuus on varattu jokaiselle. Minkäänlaista sitoutumista teologiseen dogmatiikkaan tai varsinaisesti epätieteelliseen ajatteluun ei tarvita.
Kristus (ja edelleenkin ilman kirkollisia konnotaatioita) on mattimeikäläisyyden kykyä ja luontuva rooli juuri silloin, kun porvarillinen subjekti tyhjenee itseriittoisuudestaan ja autonomisen, suljetun minuuden harhastaan; omasta jumalharhastaan. Kysymys kuuluukin: Matti tulee, oletko valmis? Tämä on kohtalon kysymys, ei vain kirkolle instituutiona, vaan myös koko Suomelle yhteisön tulevaisuutena.
Kyse ei kuitenkaan ole markkinoiden luomista muuttuvuuksista, muodikkaista oman elämänsä roolituksista tai uusista mutta entistä ahtaammista identiteeteistä, joille voi kohdentaa uusia tuotteita. Olla muuttuva tai kuka tahansa ei vapauta todellisesta eettisestä vastuusta, päinvastoin. Suurempi vastuullisuus nousee muutoksesta itsestään, velvoittavana kysymyksenä muutoksen mielestä. Mieli avaa kanssaolemisen maailman, joka on itsessään maailman mieli – millään ei ole mieltä yksin tai itsekseen. Ihmisellä on oltavanaan vastuu maailman mielestä. Tämä on ihmisyyteen kuuluva kevyt raskas taakka, jota ei sovi hylätä. Se on eettinen panos, yhteisön ainoa mahdollisuus.
Toisaalta mimesiksen mahdollistamissa muuttuvuuksissa ei myöskään ole kysymys mielenterveyden alaan kuuluvista ilmiöistä, kuten psykoottisesta minuuden hajoamisesta tai monipersoonaisuudesta. Pikemminkin on niin, että monet mielenterveydelliset ongelmat voi nähdä liian suljetun, luulotellun eheän ja tarkkarajaisen subjektin aiheellisenakin kipuiluna keinotekoisia rajoituksiaan vastaan. Tämä mahdollisuus olisi syytä huomioida Suomessakin paljon yhteiskunnallista keskustelua aiheuttaneessa kysymyksessä syrjäytymisestä. Kaikessa karuudessaan kysymys kuuluu, onko vallitsevaan yhteiskuntaan syytäkään sopeutua?
Mattimeikäläisyys on ainutlaatuisten olentojen kykyä jakaa jakamatonta, mahdollisuutta kohdata mahdoton. Se tunnustaa olentojen erillisyyden ja juuri siksi se kykenee saattamaan yksittäiset moneudet yhteen vapaudessa. Tuloksena ei ole sulautuminen yhdeksi eikä liioin minkäänlainen kaikkia koostavan identiteetin vaatimus, esimerkiksi ajatus yhtenäisestä kansasta, vaan erillisten yhteisö, jonka yhteisenä asiana on pakottavan yhteisen asian poissaolo. Kohtalo pysyy avoimena.
6. Erillisten yhteisö
Suomi suomalaisille -tyyppiset ilmaisut ovat mielettömyydessään valaisevia. Tällaisiin ilmauksiin kiteytyy kokolailla ennalta annettujen ja ennalta tiedettyjen hahmojen ja määrityksien perimmäinen väkivaltaisuus. Kaikessa äärimmäisyydessään ja korruptoituneisuudessaan, ja tietysti myös inhimillisessä raukkamaisuudessaan, tällaiset asetukset ja rajaukset ovat tuhoisia erityisesti siitä syystä, että ne estävät ja lakkauttavat ajattelun. Näin toimiessaan ne ehkäisevät yhteisön mielen kysymistä, minkä seurauksena ne jättävät yhteisön perustavalla tavalla mieltä vaille.
Mieltä vailla olevat yhteisöt ovat joko kaoottisia, kuten vallitseva porvarillinen järjestys, tai totalitaarisemmin organisoituja, mikä on usein seurausta juuri porvarillisuuden perustavasta kaoottisuudesta. Jotta tästä noidankehästä olisi ulospääsyä, on yhteisöä ajalteltava sitä koostavista ja purkavista erillisyyksistä käsin.
Ajatus erillisyyksistä ei ole perinteisen individualismin ja porvarillisen yksilöllisyyden jatkamista toisin sanoin. Erillisyys on lähtökohta ennen ensimmäisenkään figuraation, hahmotuksen tai kulttuurisen muodostelman asettamista. Erillisyyden käsitteellä pyritään kuvaamaan ”meidän tilaamme”, joka on viime kädessä kuvaamaton. Pohjimmiltaan ihmiselo ”lepää” pohjattoman päällä; tunnemme elomme viime kädessä sen tuntemattomuudessa. Politiikan ja erityisesti yhteisön ajattelu onkin vaarassa näivettyä pikkumaiseksi kinasteluksi hetkellisistä eduista ilman tuntemattomuuden ulottuvuuden tunnustamista.
Nimensä mukaisesti erillisten yhteisö ei vaadi tuekseen yhteistä olemusta, ei yhteistä myyttiä eikä nostalgiaa, eikä liioin ajatusta yhteisestä auvosta hamassa tulevaisuudessa, jolloin kaikki ristiriidat ovat rauenneet. Kaikki mainitunkaltaiset yhteisöä ehdollistavat ja rajaavat periaatteet ovat luonteeltaan metafyysisiä. Surullisen usein ne myös salakuljettavat mukanaan epätoivoisimman uskonnollisuuden hahmoja erilaisina eskatologioina. Ne eivät salli epätoivon muuttua valaisevaksi kriisiksi, vaan pitävät itsepintaisesti kiinni vääjäämättömyyden ja tuhon logiikoistaan. Ne ovat kuin Thrasymakhoksen mieletön mieli.
Erillisten yhteisö varaa siis tuntemattomaan. Konkreettisimmillaan tämä ilmenee ihmisen asenteessa ja suhteessa ei-inhimilliseen. Ei-inhimillinen voi olla olla inhimillisen uusi suunta. Tähän suhteeseen tiivistyy Suomen, suomalaisten ja koko ihmiskunnan kohtalot. Mitä luultavimmin ei-inhimillisen asettamat ehdot, esimerkiksi jo nyt romahtaneiden ekologisten tasapainojen suhteen, tulevat lähitulevaisuudessa rajoilleen ja ne ylittäen. Todennäköisesti porvarillinen järjestys pyrkii vastaamaan tähän epätoivon logiikoilla, eli lisäämällä kaoottisuutta toisaalla ja toisaalla militaarista kuria ja pakkoa. Mutta onneksemme kysymys on vain todennäköisyyksistä, ei varmuudesta. Historia ei kulje kaikkialla yhtä jalkaa: sotilassaappaiden sijasta jalkaan sopivat myös sandaalit. Hiekkarantaan piirretyt kasvot häviävät, mutta sandaalit saattavat jäädä rannalle. Kuka laittaisi ne jalkaansa ja aloittaisi uuden kulun?
Loppusanat
Platon ehdotti vastaavuutta ihmisen ja yhteisön suhteissa. Platonin kirjoituksiin liittyvistä lukuisista ongelmista huolimatta ja ne tiedostaen tämäkin kirjoitus on pyrkinyt ehdottamaan jotakin samansuuntaista. Meidän sisäisen järjestyksemme on muututtava, jotta ulkoisessakin tapahtuisi laadullinen muutos. Mitään absoluuttisia takeita ei kuitenkaan ole. Takeettomuus on seurausta tuntemattomuudesta. Mutta ihmisen arvokkuus voisi piillä juuri tämän kestämisessä, ja tämän kestämisen seurauksena avautuvassa kyvyssämme vaatia vähemmän. Emme voi olla maailman napoja, maailmalla on jo napansa. Emme voi olla maailman hallitsijoita, emme edes Suomen.
Suomen tulevaisuudet pysyvät avoimena ja vain se mahdollistaa täällä elämisen mielen. Lopulta on siis niin, ettei Suomella Suomena todellakaan ole tulevaisuutta. Ja tämä on hyvä uutinen. Suomella ei ole yhtä yhteistä tulevaisuutta, jonka jo näkisimme. Suomen tulevaisuudet ovat osa maailmankaikkeuden tulevaisuuksia, ja siksi ne tulevat aina meidän tuolta tai tältä puolen, mutta eivät koskaan juuri meidän kohdalta, meidän omista kohdista, omistuksen kohdista. Tämä on altistumista maailmojen mielelle. Ja vain tähän voi varata todellinen isänmaanrakkaus, jonka sisältönä on aito vieraanvaraisuus sanan kaikissa merkityksissä. Siinä on ihmisen osa ja, mikäli onni suo, myös tuleva.
Kuinka siis mitata mittaamatonta, luodata luotaamatonta? Ihmisen mitattomuudesta ja epäsuhtaisuudesta aukeaa ainakin yksi reitti. Runoilija W.H. Auden on pukenut sen sanoiksi:
”If equal affection cannot be
Let the more loving one be me”
—
Tommi Silvennoinen on tamperelainen teatteriohjaaja ja esitystaiteilija
Sarjassa ilmestynyt:
Kirjoitussarjan Huutavan ääni korvassa esittely (10.2.2015)
Sarjan osa 1: Oikea järki (6.3.2015)
Sarjan osa 2: Totuuksia valheista – eli stop ja box (25.4.2015)
Sarjan osa 3: Kreikkalainen alku (5.7.2015)
Sarjan osa 4: Taudin kuva (30.7.2016)
Sarjan osa 5: Psykopolitiikkaa (30.11.2016)
Asiaan liittyy myös Silvennoisen aikaisempi artikkeli:
Mitä vasemmistolainen politiikka voisi saada taiteelta? (7.5.2014)
|||
Kuvat: Cai Melakoski
|||
Lue voittajatyöt ja lisää kirjoituskilpailusta Tulevaisuuden Suomi Vasen Kaistassa:
Mirja on kuollut (Kilpailutyö, 12.2.2017)
Kohtalona Matti Meikäläinen. Filosofisia hahmotelmia tulevaisuuksien Suomesta (Kilpailutyö, 7.2.2017)
Äly-Suomen Onni (Kilpailutyö, 5.2.2017)
Arjen päivän toivo (Kilpailutyö, 16.1.2017)
Suomen monet tulevaisuudet (Kilpailun tulosten julkistaminen, 7.1.2017)
Kirjoituskilpailu: Tulevaisuuden Suomi (Kilpailukutsu, 16.6.2016)
*