Teksti: LIISA AHOLA, kuvat: hannetuuli
Vuosituhannen vaihteessa Mämmilä-sarjakuva oli suosittu. Mämmilän naapurikunta oli Eipäjoki. Tämä kirvoitti sarjakuvan ihailijat luulemaan Eipäjoen vastakohtaa Juupajokea myös fiktiiviseksi ihmisten mielikuvissa syntyneeksi paikkakunnaksi. Mämmilää fanittaneet helsinkiläisnuoret kokivat kerran elämänsä yllätyksen, kun viereisellä baarijakkaralla istui ilmi elävä juupajokelainen. Liki yhtä hyvin mies olisi voinut sanoa olevansa Marsista. Sen tarinan jatko ei kuulu tähän. Tämä tarina jatkuu löytöretkellä Juupajoella.
Satunnainen matkailija hämmästelee sitä, kuinka Juupajoki, pieni noin 2000 asukkaan kunta Ylä-Pirkanmaalla, jaksaa sinnitellä itsenäisenä kuntana näinä luvattuina kuntaliitosten päivinä. Vastausta on etsittävä Juupajoelta. Luvassa siis oli päivän mittainen kesäretki maalaismaisemiin. Löytöretkeilijä menee sinne, minne nenä näyttää ja siltä tuntuu, mutta ilman karttaa.
Ensimmäiseksi kohteeksi Juupajoella valikoitui aivan sattumalta Amorinrannan kesäkahvila. Parin tunnin kuluttua oli pakotettava itsensä liikkeelle vastentahtoisesti, ettei Amorinranta olisi jäänyt ainoaksi tutustumiskohteeksi Juupajoella. Arvokkaan näköinen vanha puutalo tien varressa oli arkkitehtuuriltaan selvästi 1900-luvun alun rakentamista. Mainoskyltti oli romanttinen ja hieman ristiriidassa suoraviivaisen puurakennuksen kanssa. Kahvin ostamisen lomassa kyselin isännältä, mikä kahvilarakennus oli aikaisemmin ollut. Hän kertoi sen rakennetun alun perin kansakouluksi, mutta siitä tehtävästä se oli vapautettu jo vuosia sitten. Sittemmin talo oli nähnyt monenlaisia vaiheita. Asuipa siellä kuvataiteilija Outi Heiskanenkin vuosia taitelijaystävänsä kanssa. Toinen taiteilija toisessa päässä ja toinen toisessa päässä taloa. Molemmille riitti työtilaa ja yksityisyyttä. Maalaisidylli ympäristössä on inspiroiva. Isäntä Jouni Raipelan mukaan auringonlaskut ovat täydelliset.
Nautimme kahvimme vanhanaikaista salia muistuttavassa tilassa ruusukupeista. Huonekaluja oli hankittu huutokaupoista, osto- ja myyntiliikkeistä sekä kirpputoreilta. Sisustajilla oli ollut näkemystä lopputuloksesta. Se oli onnistunut, kun käänsi selkänsä modernimmalle nahkakalustolle.
Raipelat olivat hankkineet Juupajoen vanhan kansakoulun neljä vuotta sitten. Heidän tavoitteensa oli löytää ihanteellinen paikka asua ja tehdä työtä. Talossa toimii tällä hetkellä kesäkahvilan lisäksi Amorinrannan pariterapiavastaanotto ja yksi huone on varattu kansainvälisille yöpyjille, joita joskus eksyy vieraiksi netin ohjaamina. Myös pariskunnan yksityiskoti sijaitsee talossa. Raipelat uskovat luonnon ja hiljaisuuden nousevan vielä arvoon arvaamattomaan. Kaukaa maailmalta tulevat ihmiset vahvistavat sitä uskoa. He ovat ottaneet etukäteen selvää kohteen mahdollisuuksista ja tietävät mitä etsiä.
Saimme kurkistella pihalla Korkeakosken rannalla aitoon jurttaan. Se oli hankittu Turun keskiaikamarkkinoilta. Piha lumosi. Tuuli suhisi puissa, vesi virtaili hiljaa joessa ja linnut lauloivat vielä. Ilmeisesti Amorinrannassa Amor oli kotona, sillä jalat juurtuivat pihanurmeen. Silmä liimautui maisemaan.
Seuraavaksi tuijottelin lehtovirmajuuren hentoa lilaa tuuhean tummanvihreän kuusen oksia vasten joen toisella puolen. Paikalle pyöräili lippalakkipäinen mies utelemaan, mitä siellä tein. Kerroin miettiväni, mitä Juupajoesta kirjoittaisin. Olin hukannut päästäni alkuperäisen käsikirjoituksen.
– Täällä on kaksi yliopistoa, tai sitä toista ei enää ole, kun tuo tehdas on tyhjä, mutta siellä oli suutareiden yliopisto. Se oli ensimmäinen koneellinen kenkätehdas Suomessa. Kaikki suutarit kävivät saamassa oppina sieltä. Hyytiälässä on Helsingin yliopiston osasto. Se toimii siellä.
– Sitten täällä Juupajoella on neljä Finladia-ehdokkaana ollutta kirjailijaa ja tuossa Amorinrannassa asui Outi Heiskanen jonkun toisen taiteilijan kanssa. Rata nyt vain on hiljainen. Junat eivät oikein pysähdy enää.
– Ja meillä on Pihlajalinna. Toiset tykkäävät siitä ja toiset eivät. Tiedätkö sinä Kallenaution? Ja sitten tuolla Längelmäellä päin on sellainen järvi, että se on ihan Välimeren sininen. Ei tiedetä, mistä se väri johtuu, mutta kyllä sitä tutkitaan.
Satunnainen matkailija kiitteli satunnaista pyöräilijää ja oli valmis jatkamaan matkaa. Valokuvaajani oli käynyt ottamassa kunnan virastotalosta kuvan. Kuntakeskus oli siirretty Korkeakoskelle asukkaiden toivomuksesta. Entinen kuntakeskus on nykyisin Kopsamon kylä. Korkeakoskella on työpaikkoja: kaksi sahaa ja voimalaitos. Maatalous oli luonnollinen elinkeino ennen teollistumisen aikaa kaikkialla Suomessa. Korkeakoski tarjosi energiaa ja sinne perustettiinkin ensin nahkatehdas ja sitten kenkätehdas. Nyt kenkäteollisuus on enää museoitu muisto.
Amorinrannan lumo oli haihtunut ja päivä alkoi kallistua iltaan. Tyhjillään olevan kenkätehtaan voisi ostaa. Mitähän sillä tekisi? Suuntaamme Kallenautioon. Nyt tarvittiin jo modernia teknologiaa, satelliittipaikannin avuksi, sillä turhaan etsimiseen ei ole aikaa. Kalleanautio on entinen kestikievari, nykyinen kestikievarimuseo.
Ilma on muuttunut tihkusateiseksi. Eväsleipä maistuu ja palanpainikkeeksi saa Kallenaution kesäkahvilasta kahvia ja jälkiruuaksi maistuvan mustikkapiirakan. Kallenautio-nimi viittaa siihen, että paikka on joskus ollut asuttu ja sitten asumaton. Niin kutsuttu pieni jääkausi koetteli pohjoismaita 1600-luvun lopulla ja isoviha Suomea 1700-luvun alussa. Näistä kahdesta vitsauksesta seurasi, että Juupajoellakin jotkut talot autioituivat. Vakituinen asutus oli alkanut erätalouden jälkeen 1500-luvun loppupuolella. Kallenaution päärakennus on peräisin 1700-luvulta ja vanhoja ovat pihapiiriä ympäröivät rakennuksetkin. Kestikievarin pirtin jyhkeät kattohirret innoittivat miettimään puun kasvua. Siemenet lienevät itäneet 1500-luvulla. Puun aika on pitkä, ihmisen lyhyt. Pirtin pöydän ääressä oli aikaa miettiä ajan virtaa.
Tänä kesänä Kallenautiossa on esitetty nuorison voimin teatteria entisajan kestikievarin elämästä. Viimeinen esitys on 13.8. Kestikievarissa on yöpynyt merkittäviä Suomen kulttuuripersoonia tunnetuimpana ehkä satusedäksi sanottu Sakari Topelius.
Hyytiälän metsäasema on aivan Kallenaution tuntumassa. Se on Helsingin yliopiston metsätieteiden laitokseen kuuluva yksikkö. Sen tehtävänä on tarjota hyvät edellytykset metsä- ja ympäristötieteiden tutkimukselle. Se järjestää aiheesta kenttäkursseja ja alan kansainvälisiä kongresseja. Metsäaseman yhteydessä toimii myös Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen ja ilmakehätutkimuksen mittausasema.
Hyytiälänjärven rannan tuntumassa kohoaa moderneja punatiilisiä taloja, mutta osa rakennuksista on romanttisia punaisia hirsirakennuksia valkoisin ikkunapielin ja nurkkalaudoin. Virastoaikana olisi ehkä ollut mahdollista saada jonkinlainen opastus. Erityisesti ilmakehän mittausasema olisi kiinnostanut. Satunnaisen löytöretkeilijän osana on tulla entistään uteliaammaksi. Rinteessä rakennusten takana alkaa arboretum. Siihen tutustuminen olisi edellyttänyt maastovarusteita.
Hyytiälästä suuntaamme Lylyn kylään. Siellä jossakin on armeijan varikko, on sijainnut jo vuodesta 1940 lähtien. Lylyn kylä on Ruoveden rajalla, kaukana kiireisestä maailmasta. Ennen Pohjanmaan radan oikaisua rataosuus Tampere–Haapamäki oli vilkas. Lylyssäkin oli oma asema rakennuksineen. Nykyisin asemarakennuksessa ilmeisesti myydään tai huolletaan kodinkoneita ja muuta modernia teknologiaa. Satelliittipaikannin ohjaa meitä kulkemaan metsäistä tietä luoteen suuntaan. Lupiinit ja koiranputket reunustavat pientareita.
Oikealla on hätkähdyttävä, keskitysleirit mieleen tuova betonirakennelma. Se on jonkinlainen seinäke, jonka yläosassa on harkkorautaa ja piikkilankaa, keskellä iso ympyrä. Niitä on kaksi rinnakkain. Takana avautuu avara kenttä, jonka reunamalla näkyy olevan panssarivaunuja parkissa ja lukuisia rakennuksia isolla alueella. Varikolla korjataan armeijan kalustoa ja siellä annetaan myös vapaaehtoisen maanpuolustustyön koulutusta. Mielen idylli töksähti ankeaan todellisuuteen. Suomi ei ole vain rauhaisia maalaismaisemia ja kukkivia pientareita. Se on myös valmistautumista ankariin oloihin. Hämmennystä herätti viestivarikon koko. Rauhanaatteen omaksunut hippityttö heräsi sielussani. Teki mieli protestoida: Ei tätä. Mutta niin kuin järkevät ihmiset ainakin poistuimme paikalta jälkiä jättämättä.
Enää oli näkemättä Juupajoen kirkonkylä ja entinen kuntakeskus. Siellä jossakin on myös kansallinen, maatalouden aikaan saama perinnemaisema. Se avautuukin huikean hurmaavana heti Orivedeltä Mänttään johtavan tien toisella puolella (Tampereelta pohjoiseen mennessä oikealla). Maasto on kumpuilevaa ja puut vanhoja. Myös koko miljöö vaikuttaa olleen siinä aina. Rakennukset on pidetty kunnossa, pellon ojat eivät ole pusikoituneet. Sukupolvi sukupolvelta ihmiset ovat tehneet työtä näillä vainioilla. Ja he asuvat siellä yhä. Juupajoen kirkko näyttää ilmoitustaulun mukaan olevan rukoushuone. Itse kirkkorakennus vaikuttaa ensi silmäyksellä pyöreältä, mutta todellisuudessa se on monikulmainen. Hyvin hoidettu hautausmaa ympäröi kirkkoa. Pitkän päivän ilta on tullut, on aika palata kivikylään.
Etsin Juupajoen salaisuutta. Vastauksesta en ole aivan varma, mutta jonkinlainen esiymmärryksessä oleva näkemys kuiskailee minulle salaisuuden olevan monipuolisuus ja ajassa pysyminen. Mutta myös vanhan kunnioitus on selkeästi esillä. Lounaisilta osiltaan Juupajoki on loivasti kumpuilevaa ja viljavaa hämäläismaisemaa. Koillisessa maisema muuttuu keskisuomalaisiksi jyrkiksi vaaroiksi ja vuoriksi. Juupavaara on Etelä-Suomen korkein kohta meren pinnasta mitattuna. Sieltä löytyy laskettelukeskus. Tienviittojen mukaan lähistöllä sijaitsee Henkireikä-niminen majoituspaikka ja Sammaliston lomakylä. Lähellä Mänttä-Vilppulan rajaa tienvarsia reunustaa tiheä koskematon sekametsä. Asutusta on varsin vähän, mutta tienviittoja kyliin ja yksityisteille sen sijaan on kertomassa, että ihmisiä asuu täälläkin. Kaksi asiaa Juupajoelta löytyy varmasti: kulttuurimaisemia ja kosketus aitoon luontoon. Onnea ja menestystä Juupajoelle!
Lue lisää muualta verkossa:
Juupajoen historiaa (Juupajoen kunnan verkkosivut)
Korkeakosken tehdasyhdyskunta (Museoviraston verkkosivut)
Suomen ainoalle kenkämuseolle vitriinit rokkaamalla (Anne Heino, Yle 22.7.2016)
Lue lisää Pirkanmaasta:
Liisa Ahola kirjoitti kesäkuussa kolmiosaisen artikkelisarjan entisestä Pohjaslahden kunnasta:
Pohjaslahti ‒ kadonneen kunnan historiaa (19.6.2017)
Yllätyksiä erämaassa ‒ Pohjaslahden Egypti (21.6.2017)
Pohjaslahden Vehkaniemi: aikamatka antaa levollista voimaa (28.6.2017)
Kesäkaista
Kesäkaista on juttusarja, jossa Vasen Kaistan toimittajat jakavat elämyksiään eri puolilta kesäsuomea. Myös menovinkit ovat kuvassa mukana. Vuonna 2017 ilmestyneet kesäkaista-jutut:
Läheltä lähtee – lähiruokakierros Akaassa (4.9.2017)
Progea suviyössä Pyynikin kesäteatterissa (18.8.2017)
Kuninkaantietä ‒ vaikka Trömperin kestikievariin (9.8.2017)
Spraycankontrol ‒ katsaus graffitikulttuurin sydämeen (4.8.2017)
Juupajoki on yliopistokunta Pirkanmaalla (16.7.2017)
Oriveden Purnun Loistava aika. ‒ Ei enää muttei vielä (15.7.2017)
Luopioisten kesäinen Taidenavetta (5.7.2017)
Ponimaan taianomaista tunnelmaa Orivedellä (2.6.2017)
Kaikki Kesäkaistan jutut:
Kesäkaistan artikkelit 2015-2017 vanhimmasta uusimpaan
Kesäkohteita esittelee myös Pohjaslahti-sarja:
Pohjaslahti ‒ kadonneen kunnan historiaa (19.6.2017)
Yllätyksiä erämaassa ‒ Pohjaslahden Egypti (21.6.2017)
Pohjaslahden Vehkaniemi: aikamatka antaa levollista voimaa (28.6.2017)
*