Työväenkirjallisuuden päivä pohti suomalaista arkea

Työväenkirjallisuuden päivän avajaisissa täyttyivät kaikki istuma- ja seisomapaikat. Yleisö löytää tapahtuman vuodesta toiseen.

 

Teksti: OSKARI JOKINEN, kuvat: PERTTI SALO   
Tampereelle on aina kiva tulla, kun täällä on mukavia miehiä, kertoo nainen Työväenmuseo Werstaan aulassa ja syleilee tuttavaansa. Työväenmuseossa toveruus elää hyvin konkreettisena.

Viime viikonloppuna Werstaalla järjestettiin kahdeksatta kertaa työväenkirjallisuuden päivä. Päivän avajaistilaisuus, jossa puhui SDP:n kansanedustaja Jukka Gustafsson, keräsi Werstaan auditorion ääriään myöten täyteen. Kävijöitä istui portailla ja parveili salin ovensuussa kuuntelemassa Gustafssonin puhetta ja sitä seurannutta kansanmusiikkiyhtye Raivottarien esitystä. Sekä Gustafsson että Raivottaret keräsivät salilta suuret aplodit ja väki purkautui Werstaan tiloihin seuraamaan muita esityksiä.

Vahvojakin perinteitä täytyy vaalia

Tapahtuman koordinaattori Anna Isoaro kertoo, että työväenkirjallisuuden päiviä on järjestetty vuodesta 2010 lähtien. Perusrakenne tapahtumalla on alusta pitäen ollut sama, keskustelupaneeleineen ja tähtihaastatteluineen. Järjestäjätahoina ovat toimineet Työväenmuseo Werstas, Kansan Sivistystyön Liitto ja erinäiset ammattiliitot. Käytännön toteutuksesta vastaa vapaa työryhmä, joka koostuu vapaaehtoisista, palkallisista työntekijöistä ja yliopistoväestä.

Tapahtuman keskeisenä päämääränä on ollut työväenkirjallisuuden perinteen ylläpitäminen ja sivistyksellisyys.

Kun tätä tapahtumaa lähdettiin vuonna 2010 ensi kerran järjestämään oli huolena, että työväenkirjallisuus on hiipuvaa perinnettä. Sitä haluttiin tuoda takaisin, Isoaro selittää.

Onhan meillä ne klassiset Väinö Linna ja Lauri Viita, mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen, kysyy Isoaro.

Tapahtuman sivistyksellisyys ilmenee siinä, ettei sen tarkoituksena ole ainoastaan markkinoida uusia kirjoja, perinteisten kirjamessujen tavoin. Sen sijaan tapahtumalla on jokaisella kerralla teema, johon perustuen hankitaan kulloinkin kiinnostavia esiintyviä. Tänä vuonna teemana oli ”suomalainen arki”.

Isoaro näkee, että ammattiliittoja tämä tapahtuma kiinnostaa, kun niiden perinteinen työväen kulttuurityö on nykyaikana vähän hiipunut ja on keskitytty enemmän edunvalvontaan.

Näin ne voivat nyt ikään kuin ’ostaa’ sitä kulttuuripuolta tällä tavalla, hän päättelee.

Arkipuhetta

Tapahtuman teema ja luonne näkyivät kirkkaina ohjelmassa. Tilaisuuksia järjestettiin kolmessa eri salissa osittain päällekkäin, joten ohjelmaa oli enemmän kuin yksi kävijä ehti seurata. Werstaan auditoriossa järjestettiin useita keskustelupaneeleja, joissa pureuduttiin suomalaiseen käsitykseen arjesta; arjen ja sodan, arjen muutoksen ja arjen kurjuuden ilmiöihin.

Muissa esityksissä pureuduttiin enemmän itse kirjallisuuteen. Kisälli-sali oli varattu kokonaan kustantajien esityksille ja heidän kirjailijoidensa haastatteluille. Seppo Puttonen esitteli auditoriossa massiivista 101 kirjan projektia ”Miten arki näkyy itsenäisyyden ajan kaunokirjoissa”. Työväentalon lavalla puhuttiin työväestä, sen vallasta ja vapaudesta vuonna 1917 Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirjan muodossa. Aivan päivän viimeisessä esityksessä puitiin Kommunistista manifestia ja millaisena se näyttäytyy tänä päivänä.

Werstaan Työväentalolla puhuttiin muun muassa työväestä, sen vallasta ja vapaudesta vuonna 1917.

 

Esitelmien, keskustelujen ja haastattelujen lisäksi työväenkirjallisuuden päivillä runoiltiin ja ”ammattikehtaaja” Saara Särmän oli jopa tarkoitus pitää työpaja kehtaamisen keinoista arjessa, mutta tilaisuus oli valitettavasti peruttu.

Ankea arki

Esityksiä kuunnellessa syntyi hyvin äkkiä käsitys, että suomalainen arki on pohjimmiltaan rankkaa ja jopa kurjaa. Seppo Puttosen esitelmä itsenäisyyden ajan kaunokirjoista listasi toisaalta suuren kirjon erilaisia tunteita ja tarinoita, mutta pohjimmaisena vireenä kaikissa niissä tuntui olevan tilanne, kun arki rikkoutuu. Vaikka kokonaisuutena kirja olisi kertomus vaikkapa homoseksuaalisuuden näkyvämmästä esille nostamisesta ja ennen pitkää sen hyväksymisestä tai naisen seksuaalisuuden näkyville kohottamisesta, nousevat nämä tarinat pitkälti arjen rikkoutumisen ja katkeamisen muodossa. Tarinat tenhoavat ja lukijat vaikuttuvat siksi, että tragedia tenhoaa.

Myös kansanedustaja Gustafssonin avajaispuheessa arki näyttäytyi jatkuvana kriisinä tai ainakin sen uhkana. Hän nosti esiin romaanisarjan Täällä Pohjantähden alla, miten se on sykähdyttänyt suomalaisia sen samaistuttavan kansallisen tarinan vuoksi. Tarinan, joka on toistuvien vastoinkäymisten ja raadannan täplittämää. Nykypäivänä kriisi näyttäytyy menneenä ja nykyisenä talouslamana. Yhteiskuntaa uhkaavat myös sote-uudistus ja koulutusjärjestelmän murentaminen. Valonpilkahduksiakin Gustafsson kuitenkin toi esiin, esittämällä vasemmistolaisen politiikan edelleen olevan relevantti vaihtoehto, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaisen poliitikon Bernie Sandersin näkyvyys ja suosio osoittavat.

Nykypäivän arki sai ylleen tummia pilviä myös sotaa ja arkea käsitelleessä keskustelupaneelissa. Nykypäivän kommentoinnilta oli mahdotonta välttyä, kun historioitsijat ja kirjailijat vetivät yhtäläisyysmerkkejä 1920–1930-lukujen levottomuuksien ja nykypäivän liikehdinnän välillä. Paneelin puheenjohtaja Mikko Lahtinen kysyi, oliko niin entisaikaan kuin nykyäänkin nimenomaan ”tolkun enemmistö” se osapuoli, joka passiivisuudellaan mahdollistaa väkivallan harjoittamisen. Kirjailija Anneli Kanto toi esiin, miten Lapuan liikkeen toiminta, muilutukset ja muu, hyväksyttiin hiljaa siinä missä nykyään internetin vihapuhe ja muut teot.

Keskustelu Kommunistisesta manifestista toi liki makaaberin pisteen näille arjen synkille pohdinnoille. Kommunistisen manifesti oli omana aikanaan Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kutsuhuuto riistetylle proletariaatille nousta sortajiaan vastaan. Keskustelussa penättiin myös nykypäivään samanlaista kutsuhuutoa, mutta sitä eivät keskustelijat lavalla eikä yleisössä ainakaan sinä hetkenä paikallistaneet. Eräässä yleisön puheenvuorossa päädyttiin niinkin rajuun lopputulemaan, että poliisin militarisoinnin myötä tavallisen väen ainoaksi rooliksi jää vain niiden luotien ostaminen, jolla heidät ammuttaisiin. Puheenvuoro jäi roikkumaan pahaenteisesti ilmaan, sillä tilaisuudelle varattu aika päättyi.

Antoisa arki

Historioitsija Marko Tikka mainitsi ”Sota ja arki” -paneelissa, että suomalaisessa historiankirjoituksessa sodalla on suuri rooli sen vuoksi, että suomalaiset ovat masokisteja. Ehkä tämä selittää myös arjen synkkää kuvaa useassa esityksessä. Joko esitykset itse olivat synkkiä tai minun tulkintani kuulijana avasi korvani aina synkkyyden kohdalla. Etenkin menneestä ajasta on helppo osoittaa sen synkät pisteet, mutta siinä missä sodat ja levottomuudet ovat yhden ajan arkea, on toisen ajan arkea jälleenrakennus ja hyvinvointivaltion kehittäminen.

Kun työväenkirjallisuuden päivä kääntyi iltaan, siirryttiin viralliselle jatkoklubille Ravintola Artturiin. Tänne ei synkkää arkea tarvinnut kantaa mukanaan. Sodan ja arjen sekä arjen nurjien puolten pohdinnan vastapainoksi tarjoiltiin nyt runoutta, komiikkaa ja musiikkia. Monet vitsit ja runotkin tuntuivat perustuvan jonkinlaiseen arjen tragediaan ja tragikomiikkaan. Mutta tähtihaastattelussa keskustelleen kirjailija Saara Turusen sanoin: täytyy kirjoittaa aiheista, jotka herättävät mitä vain tunteita, kunhan se ei ole välinpitämättömyys.

Lisää asiasta muualla verkossa:

Työväenkirjallisuuden päivä 2017 (Tapahtuman verkkosivut)
Työväenkirjallisuuden päivä (Facebook-sivu)
Työväenkirjallisuuden päivä 2017 (2017 tapahtuman Facebook-sivu)
Työväenkirjallisuuden päivän iltaklubi (Tapahtuman Facebook-sivu)
Työväenmuseo Werstas (Verkkosivut)

Työväenkirjallisuuden päivä Vasen Kaistassa:

Työväenkirjallisuuden päivä keskustelee suomalaisesta arjesta (28.8.2017)
Toinen ääni nyt tarpeellisempi kuin koskaan (24.9.2015)
Hyvinvoinnin puolikasta perkaamassa (31.8.2014)

*

One Response to “Työväenkirjallisuuden päivä pohti suomalaista arkea”

  1. Matti Saastamoinen

    ”Onhan meillä ne klassiset Väinö Linna ja Lauri Viita, mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen, kysyy Isoaro.”

    Näiden mainittujen kirjailijoiden jälkeen sitä vasta Tampereella tapahtuikin.

    Kalle Päätalo nousi vuosikymmenien ajaksi Suomen luetuimmaksi työläistaustaiseksi kirjailijaksi.

    Vastaa

Leave a Reply