Olen huomannut lähiaikoina mielenterveystoimijoiden ulostuloja siitä, että leikkauksia pitäisi kohdentaa mieluummin erikoissairaanhoitoon kuin perusterveydenhuoltoon. On totta, että mielenterveyspalvelut ovat voimakkaasti aliresursoituja ja kärsivät kroonisesta työntekijäpulasta. Erityisesti nuorten mielenterveyden ongelmat jäävät usein hoitamatta ja hoitojonot venyvät useiden kuukausien mittaisiksi. Ratkaisuna ei ole kuitenkaan ehdottaa leikkauksia erikoissairaanhoitoon.
Syöpähoidot tai kroonisten sairauksien hoitaminen eivät tule muuttumaan edullisemmaksi. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet eivät häviä väestön yhä ikääntyessä. Perusterveydenhuollolla on tässä olennainen rooli vakavien sairauksien tunnistamisessa. Nämä kaksi eri osa-aluetta tulisikin nähdä kokonaisuutena. Ymmärrän, miksi mielenterveyden hoidon tärkeyttä verrataan muiden sairauksien hoitoon. Ratkaisua kestämättömään tilanteeseen ei kuitenkaan löydy erikoissairaanhoitoa karsimalla.
Tälläkin hetkellä on uutisoitu, että Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri, HUS ohjaa sydänsairaita lapsia leikkauksiin Tanskaan ja Ruotsiin. On siis ilmiselvää, että myös erikoissairaanhoito tarvitsee Suomessa ison lisäresurssin ja uudistuksia työntekijöiden asemaan sekä jaksamiseen. Ennen kaikkea koen, että hoitajien ammattitaito täytyy tunnistaa paremmin Suomessa. Tutkimusten mukaan suuri työmäärä yhdistettynä vähäiseen autonomiaan työssä johtaa väsymiseen ja jopa loppuunpalamiseen. Sen sijaan vastuullinen työ yhdistettynä luottamukseen ylläpitää työntekijöiden jaksamista – esimerkiksi omaehtoinen työvuorojen suunnittelu, jota vasemmiston aluevaltuustoryhmä Pirkanmaalla on vienyt eteenpäin. Sairaanhoitajille on vuosien saatossa siirretty paljon lisätehtäviä ja vastuuta potilastyössä. Hoitajien työn palkkausta on korjattava ja sen arvostusta lisättävä konkreettisesti. Henkilöstö itsessään on se tekijä, joka edesauttaa hoidon sujuvuutta ja mahdollistaa hoitojonojen purkamisen.
Oikeisto on siis saanut myytyä puheen ”pakollisista leikkauksista” onnistuneesti eteenpäin. Voisimmeko kuitenkin nähdä, että tarvitsemme terveydenhuoltoon pakollisen lisäresurssin huolimatta siitä, mitä se tulee maksamaan? Ikääntyvä väestö ja kriisiytynyt universaali tilanne (koronan jälkiseuraukset, sota, köyhyys, ilmastonmuutos) johtavat väistämättä siihen, etteivät ihmiset koe jälkikapitalistista yhteiskuntaa ja sen suorituskeskeisyyttä enää mielekkääksi tavaksi jatkaa eteenpäin. Ristiriita globaalien ongelmien ja jatkuvaan kasvuun tähtäävän yhteiskuntajärjestelmän välillä tuottaa yksilölle väistämättä ahdistusta. Ajattelen toki sosiaalipsykologina, että osaan mielenterveysongelmien syistä voi paljastua yhteiskunnassa vallitseva ilmapiiri. Miten löytää oma paikkansa, jos tarjolla on vain pahoinvointia ja selviytymistä? Meidän on tarjottava nuorille myös toivoa.
Lama-ajan leikkaukset nuorisotyöhön, muun muassa koulunuorisotyöhön, ovat välillisesti johtaneet yhä pahenevaan tilanteeseen. Mielenterveyskriisin purkamiseen tarvitaan siis vahvoja tukipalveluita, jotka löytyvät usein muualta kuin terveydenhuollosta. Isossa roolissa koulujen lisäksi on saavutettava ja edullinen harrastustoiminta, nuorisotyö sekä kunnissa että verkossa, kolmannen sektorin vertaistoimijuus ja muu ennaltaehkäisevä työ. Mikään näistä ei ole pois terveydenhuollosta.
Työssäni opettajana ja aiemmin nuoriso-ohjaajana olen huomannut, kuinka erilainen rooli kummallakin ammattiryhmällä on nuorten parissa. Kouluihin ja oppilaitoksiin tarvitaan lisää turvallisia aikuisia, joilla on aidosti aikaa kuunnella ja olla läsnä. Hoitoonpääsyn tulee olla nopeaa ja mielenterveyspalveluihin terveydenhuollossa tulee kohdentaa lisäresursseja pahimpien hoitojonojen purkamiseksi. Erikoissairaanhoitoa ja siihen liittyvää huippuluokan tutkimusta Suomessa tulee kuitenkin suojella yhtä lailla. Terveydenhuoltoa Suomessa täytyy tukea kokonaisuutena.
Kirjoittaja on sosiaalipsykologi (YTM) vammaisneuvoston jäsen ja kunnanvaltuuston varavaltuutettu Nokialla sekä varavaltuutettu Pirkanmaan hyvinvointialueella.