Koululaisten maksuton välipala oli kaupunginvaltuuston yksi maaliskuun kokouksessa käsitellyistä monista aloitteista. Vasemmistoliiton Ulla-Leena Alpin jättämässä aloitteessa ehdotettiin, että kouluissa tarjottaisiin nuorille maksuton välipala pitkäksi venyvinä iltapäivinä.
Välipala on ollut neljäs- ja yhdeksäsluokkalaisille suunnatuilla vaikuttajapäivillä eräs kestosuosikkiaiheista. Kun koululaisilta on kysytty, mitä he muuttaisivat koulupäivissään, varsinkin yläkouluikäisilta tulee valituksia siitä, että iltapäivän tunnit opiskellaan nälkäisinä. Opetushallitus sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos suosittelevatkin, että terveelliseen välipalaan tarjottaisiin kouluilla mahdollisuus, jos koulupäivä jatkuu lounaan jälkeen yli neljä tuntia.
Välipala-aloite ei tällä kertaa johtanut toimenpiteisiin, vaikka siitä keskusteltiin salissa pitkään. Aloitteen kohtaama poliittinen vastustus pohjautui pitkälti sen toteuttamisen kustannusvaikutuksille. Talouskurin noudattaminen oli siis tärkeämpää kuin ylimääräisten eurojen laittaminen lasten ravitsemukseen.
Henkilökohtaisesti minua häiritsi kuitenkin enemmän se, kuinka alentuvasti osa valtuutetuista puhui lapsista ja nuorista salissa. Joidenkin puheiden perusteella isoin ongelma ei suinkaan ole se, että oppivelvolliset joutuvat suorittamaan suuren osan koulupäivistään nälkäisinä, vaan se, että nuoret ovat kuulemma liian nirsoja, eivät syö kouluruokaa tarpeeksi, eivätkä osaa olla kiitollisia siitä, että heille on tarjolla ilmainen lounas. Kaikki nämä väitteet ovat muuten tuttuja myös omilta kouluajoiltani, joista on sentään jo lähes kaksikymmentä vuotta. Eli hyvin perinteikästä nuorten syyttämistä ja ongelmien ohipuhumista.
Ensimmäiseksi haluan todeta, että olivat edellä mainitut väitteet totta tai eivät, mikään niistä ei tee tyhjäksi sitä, että pitkä tauko ruokailujen välillä ei palvele myöhäiseen iltapäivään oppivelvollisuuttaan suorittavien lasten ja nuorten ravitsemusta tai keskittymistä.
Toiseksi, mielestäni näistä väitteistä totta on ainoastaan keskimmäinen: nuoret eivät tosiaan tilastojen valossa syö kouluruokaa tarpeeksi. Se, että lapsista aiempaa suurempi osa jättää koululounaan välistä, ja kenties aiempaa suurempi osa syö sitä vain hyvin vähän, on ihan oikea ongelma. Lasten syyllistäminen tästä on kuitenkin turhaa ja vahingollista. Tärkeämpää olisi ymmärtää heidän valintojensa taustoja.
Lasten ja muiden aiheen asiantuntijoiden kanssa käymieni keskustelujen perusteella koululounaan suosion laskulle on ainakin kaksi syytä.
Ensimmäinen on se, että kouluruoan laadun koetaan heikentyneen. En usko, että lapset ovat tulleet yhtään nirsommiksi kuin mitä he ovat aiemminkaan olleet; ainakaan en ole nähnyt tätä käsitystä puoltavaa tutkimustietoa. Kokemukseni perusteella uskallan sanoa, että myös meillä aikuisikään ehtineillä on kaikilla ollut inhokkinsa kouluaikoina. Sen sijaan muita muutoksia ruokailukulttuurissa ja ruoantuotannossa on kyllä tapahtunut.
Kouluruoalta vaaditaan yhä enemmän ilman, että resursseja kasvatettaisiin samassa suhteessa. Keittäjät tekevät edelleen fyysisesti raskasta työtään heikolla palkalla ja vähäisellä arvostuksella. Tampereella laitosruoan tuotanto- ja jakeluprosesseissa on tapahtunut isoja muutoksia tehostamisvaatimusten ja yhtiöittämisen seurauksena, ja organisaation myllerrys ei ymmärtääkseni ole ollut työnteon kannalta välttämättä positiivinen juttu. Lisäksi ruoan laatuvaatimukset ovat jatkuvassa muutoksessa, mikä aiheuttaa omat haasteensa: esimerkiksi kasvispohjaisen ruoan osuutta on lisätty, mutta reseptiikka on vielä osittain kokeiluasteella, eivätkä kaikki kokeilut ole onnistuneet. En tässä valossa pidä kovin erikoisena, että koululounaiden suosio on ollut laskusuunnassa. Mutta kaikki nämä asiat ovat korjattavissa, jos vain tahtoa on.
Toinen ja mielestäni paljon vaarallisempi syy kouluruokailun suosion laskulle on se, että syömiskulttuurimme on joutunut kokonaisuutena häiriintyneelle raiteelle. Ruoka ei ole meidän yhteiskunnallisessa ilmapiirissämme vain ravintoa, vaan tapa kontrolloida ja normittaa omaa ja toisten olemista maailmassa. Varsinaiset syömishäiriöt ovat tästä ainoastaan jäävuoren huippu.
Viime vuosina sosiaalinen media on vienyt laihdutuskulttuurin uudelle tasolle markkinoimalla yhä nuoremmille tarvetta ja tapoja kontrolloida omaa syömistään. Lapset ja nuoret siis rajoittavat syömiään aterioita, koska sen avulla pyritään hallitsemaan omaa ulkonäköä ja asemaa yhteisössä – ja kauhistelijoille muistuttaisin, että me aikuiset teemme aivan samaa.
Viime viikolla nuorten vaikuttajapäivillä satuin kuulemaan sivusta, kuinka kolme neljäsluokkalaista lasta keskusteli tarjolla olleiden Marie-keksien ravintosisällöstä. Pidin sitä sillä hetkellä vähän hassuna mutta lopulta niin tavallisena asiana, että muistin tilanteen ja havahduin sen absurdiuteen vasta nyt, kirjoittaessani tätä kolumnia.
On kylmäävää havaita, että vaikka yritän olla kriittinen laihdutuskulttuuria kohtaan, en välttämättä kiinnitä huomiota edes täysin todellisuudesta vieraantuneeseen ruokapuheeseen, niin normaaliksi se on käynyt. Miten voisin odottaa lapselta kykyä kyseenalaistaa yhteisönsä epäterveet normit ja toimia niitä vastaan, kun en voi odottaa sitä edes itseltäni?
Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma: syyllistäminen ei ole koskaan ollut hedelmällinen tapa reagoida lasten syömiseen tai syömättömyyteen. Lapsi ei voi valita ruokaansa eikä sitä, millaisia paineita ympäristö häneen kohdistaa. Me aikuiset voimme sen sijaan valita olla lisäämättä koululaisten kokemia paineita, osoittaa heille että heitä arvostetaan sellaisina kuin he ovat, ja antaa heille ruokarauhan.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton valtuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.