Kolme katsetta sisällissotaan

Kangasalan vasemmistoliitto järjesti viime lauantaina luento- ja keskustelutilaisuuden vuoden 1918 sisällissodasta. Kangasala oli vuoden 1918 keskeisiä tapahtumapaikkoja. Tilaisuuden luennoitsijat olivat Yrjö Varpio, Leena Eräsaari ja Tarmo Kunnas.

 

Teksti: ANNE SOIMAJÄRVI, kuvat: IIKKA NIKKINEN    
Sata vuotta sitten Kangasala oli keskeinen sisällissodan alkupäivien näyttämö. Suinulan verilöylyksi nimetty tapahtuma sai paljon julkisuutta, mikä lisäsi sodan osapuolten välistä vastakkainasettelua.

‒ Sisällissodan muistelu on sävyltään asiallisempaa kuin esimerkiksi viisikymmentä vuotta sitten, totesi kaupunginvaltuutettu Jorma Mäntylä avatessaan viime lauantaina Kangasalla sisällissodan syitä ja seurauksia pohtineen seminaarin.

‒ Tänään lehdistöä seuratessa herää kuitenkin ajatuksia siitä, ollaanko palaamassa suoraan 1800-luvulle. Esimerkiksi taloustutkija Thomas Piketyn mukaan eriarvoisuus kasvaa ja on vaara, että menneisyys nielee tulevaisuuden. Mihin olemme matkalla, on aiheellista kysyä. Katsoessasi tulevaisuuteen on hyvä ensin palata historiaan, sillä ymmärtääksesi nykyisyyttä sinun täytyy tuntea menneisyys, totesi Mäntylä.

Totuus ei ole punainen eikä valkoinen

Ensimmäisenä tilaisuuden kolmen tutkijan puheenvuoroista sai vuoron emeritusprofessori, kirjallisuuden tutkija Yrjö Varpio, joka valotti kirjallisuuden ja historian tutkimuksen osuutta sodan ja sodan aikalaisuuden kuvaajina sekä myöhemmän ajan vaikuttajana.

Viime vuosina on ilmestynyt paljon sisälllissodasta kertovaa kirjallisuutta. Yrjö Varpio kysyykin, myykö sota vai kaipaako sota yhä lisää käsittelyä.

Varpio vertailee tutkijoita ja kirjailijoita historian kuvaajina. Hänen mukaansa tutkijat nostavat esiin tapahtumien yleiset linjat ja kuvaavat aikaa yleistysten avulla. Kirjailijat puolestaan piirtävät näkyviin tapahtumien vaikutukset yksityisten ihmisten elämään. Arkistojen tutkiminen avaa lisää näköaloja. Varpio ottaa tästä esimerkkinä  Kansallisarkiston valtiorikosoikeuksien pöytäkirjasta löytämänsä kangasalalaisen Vihtori Mäkisen elämästä säilyneet merkinnät ja toteaa sällissodan historian olevan on täynnä Vihtorien tarinoita.

Varpion alustuksen otsikko Totuus ei ole punainen eikä valkoinen on lainaus Väinö Linnalta. Varpio heittää ilmoille ajatuksen, onko Linnakaan sodan oikea historioitsija.

− Kuinka paljon Linnaan vaikutti kirjallisuuskriitikoiden vähättely? Hakiko hän hyväksyntää suunnilta, joilta sitä oli saatavilla, kysyy Varpio.

Linna näyttää kansan tunnot

Varpio kuvaa Väinö Linnaa ennen muuta tunteiden ja kokemusten historian näyttäjänä. Jos kysytään, onko Linnan kuva vuodesta 1918 oikea, niin silloin romaanille esitetään kysymyksiä, jotka tulisi esittää historiantutkimukselle. Kummallakin on paikkansa maailmassa. Linnan trilogian ansiona voidaan kiistatta pitää sen luomiseen liittyneitä laajoja pohjatöitä, ihmisten tuntojen ja kokemusten historian selvittämistä. Kyse ei ole vain yhden taustakertomuksen esittelystä, vaan tarinaan lomittuu useita merkityksellisiä taustakertomuksia, kuten 1918 historia ja torpparilaitoksen kehitys.

Linnan kertomusta voidaan Varpion mukaan pitää rakentavana ehdotuksena historian ymmärtämiseksi. Täällä Pohjantähden alla on kaunokirjallinen teos, jossa äänen saa inhimillinen todistus. Linna myös haastaa pohtimaan, mikä on kenenkin motiivi, mitä on tekojen tai tekemättömyyden taustalla.

‒ Linnan sanoin ”Kansanihminen kun puhuu, se valehtelee vähiten.” Kansanihmisillä ei siis ollut valmiita teorioita menneestä, jotka olisivat ohjanneet heidän muistiaan. Sivistyneistö muisti sen, mitä se oli opetettu muistamaan, ja tulkitsi mennyttä oppimallaan tavalla, kuvaa Vartio.

Aika auttaa näkemään

Sisällissodan kaunokirjallinen kuvaus oli alkuun kovin kiihkeää ja kahteen jakautunutta, kummankin sodan osapuolen, punaisten ja valkoisten nähdessä asiassa voimakkaasti oman sankaruutensa ja toisen vääryydet. Sotaisat kronikat saivat onneksi rinnalleen sovittelevampia ja syväluotaavampia teoksia, jotka ovatkin kestäneet aikaa parhaiten.

Paikallisväriäkin sisällisotakirjallisuudesta löytyy, kuten kangasalaisen Jalmari Finnen  Kiljusen herrasväki partiolaisina (1918) ja sarjakuva Janne Ankkanen. Finne käytti satiirin ja faabelin keinoja kuvatessaan Suomen jännittyneitä yhteiskunnallisia oloja.

Ajan myötä paatoksellisuus on sukupolvien vaihtumisen myötä vähitellen vaihtunut kykyyn käsitellä asioita aiempaa rakentavammin ja myös huumorin keinoin. Kirjallisuudessa tämä kehitys on ollut nopeampaa kuin ihmisten asenteissa. Järkytys kokemuksista paistaa läpi erilaisista näkökulmista huolimatta kaikissa teoksissa, usein verhottuna, taustalla.

Varpio nostaa esiin professori, kirjailija Viljo Kajavan, joka koki lapsuudessaan Tampereen valtauksen. Tämä näkyi pitkään yhteiskunnallisena painotuksena Kajavan tuotannossa. Myöhemmin Kajava siirtyi lyriikkaan. Vuonna 1966 Tampereen runot -teoksessa voidaan nähdä parantavaa otettava julmiin tapahtumiin ja historiaan. Vuosikymmenten jälkeen hän toteaa runossaan ”Vasta nyt alan nähdä.”

Viime viikkoina on keskusteltu paljon 1918 sodan nimityksestä, onko kyse kansalais-, vapaus- vai sisällissodasta vai kenties vallankumouksesta. Varpion mukaan nimitys on sikäli tärkeä, että siihen sisältyy yleensä tulkinta tapahtuman luonteesta.

Historian kirjoittavat voittajat

Emeritaprofessori, tutkija Leena Eräsaaren puheenvuorossa keskiössä olivat naiset sodassa ja rauhassa. Eräsaaren näkemyksiin aihepiiristä ovat vaikuttaneet useat kirjailijat ja historioitsijat.

Ensimmäisenä hän nostaa esiin saksanjuutalaisen Walter Benjaminin usein lainatun tiivistyksen: ”Historian kirjoittavat voittajat”.

Leena Eräsaari kuvaa Benjaminin ajatusta historiasta raunioina, jossa päällimmäisen ovat voittajat ja heidän allaan voitetut. Mitä syvemmälle raunioihin edetään, sitä “vallattomampia” ihmisiä löytyy. Ylimpinä ovat miehet, alla naiset ja pohjalla lapset. Järjestys pätee Eräsaaren mukaan vuoden 1918 tapahtumiin sekä niiden esittämiseen. Sisällissodassa taistelleista naisista on tullut fiktiota ja faktaa runsaammin vasta vuosina 2016-17. Miehistä on kirjoitettu jo paljon aiemmin ja perusteellisemmin.

Eräsaari on selvittänyt naisten osuutta sisällissodassa. Aseisiin tarttui tietojen mukaan noin 3000 naista, osa heistä alaikäisiä, kaikki punaisia, sillä valkoisia aseisiin pyrkineitä ei hyväksytty. Ylipäätään sodassa mukana olleita naisia parjattiin ja nimiteltiin, etenkin aseisiin tarttuneet nostettiin esiin parjaus- ja pelottelumielessä. Vaikka tämä oli selkeämpää valkoisten puolelta, myös punaisten keskuudessa esiintyi mustamaalaamista.

Susinarttuja kohdeltiin miehiä ankarammin

Ketä olivat mukaan lähteneet naiset? Eräsaaren mukaan taustalla oli usein ideologisia syitä ja joukon tuomaa innostusta. Toisaalta tehtaiden sulkeminen teki asiasta taloudellisesti kiinnostavan ja kannattavan, sillä punakaarti maksoi palkkaa. Sotaoikeudessa taloudellisiin syihin tai pakottamiseen vetosi moni.

Leena Eräsaari antoi puheessaan äänen niin punakaartien kuin muidenkin sotien naisille.

Useat naiset saivat kuitenkin tässäkin kohtaa erityiskohtelun: suhteellisesti heitä teloitettiin miehiä enemmän ilman oikeudenkäyntiä. Punakaartiin osallistuneita naisia demonisoitiin sodan jälkeen. Heidät leimattiin susinartuiksi, kiihottajiksi ja huonoiksi äideiksi. Osa punaisten perheiden lapsista sijoitettiin lastensuojelullisiin syihin vedoten valkoisiin perheisiin. Punakaartilaisten elämä vaikeutui lopuksi ikää; työhön ei monia huolittu eikä apua sosiaalihuollosta annettu.

Julmuuden byrokraatti

Leena Eräsaari etsii Suomen sisällissodan naisten kohtaloiden yhtymäkohtia naisten yleiseen asemaan sodassa ja rauhassa. Yhtäläisyyksiä avaavat saksanjuutalainen filosofi ja valtiotieteilijä Hannah Arendt, amerikkalaisen yhdyskuntatyön uranuurtaja, naisten rauhanliikkeen veteraani Jane Addams ja valkovenäläinen kirjailija Svetlana Aleksijevitš.

Hannah Arendt seurasi natsi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemissa ja kirjoitti siitä vuonna 1963 teoksen Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Hänen tulkintansa mukaan Eichmannin pahuus oli arkipäiväistä, banaalia tai byrokraattista.

Eichmann oli kuin pikkuvirkamies, osa byrokraattista koneistoa, ei hierarkian alimmilla asteilla muttei aivan huipulla. Hän oli mukana toteuttamassa tuhoa, mutta ei ollut päättämässä ”lopullisesta päämäärästä”, kuvaa Eräsaari Arendtin tulkintoja.

Oikeudenkäynnissä todistajina olleet juutalaiset pitivät Eichmannin välinpitämättömyyttä ja katumuksen puutetta osoituksena pahuudesta. Eräsaari vertaa tätä etäältä johtamiseen, new public management -johtamiseen, NPM:ään, jossa pomot huutelevat kaukaa, muutosjohtajat ja konsultit päättävät kiireellä, etäältä.

Sotien kasvottomat naiset

Jane Addams taas oli ennen ensimmäistä maailmansotaa äärimmäisen vaikutusvaltainen nainen, mutta menetti valtansa sodan alkaessa ajaessaan yhä tiukasti rauhanaatetta. Sotaa kannattava propaganda kohdistui häneen voimakkaasti ja tehokkaasti. Addamsin kohtaloa voi pitää esimerkkinä sanonnasta ”sodan alkaessa totuus on ensimmäinen, joka häviää”. Puolustaessaan rauhaa hän ajautui hylkiöksi.

Kun miljoona miestä kärsii haavoittuneina märkinä ja kylmissään juoksuhaudoissa niin mitäpä silloin merkitsee että jotkut lapset joutuvat työskentelemään kehnoissa oloissa tehtaissa? Menee vuosia ennen kuin nämä asiat otetaan uudelleen esille, tiivistää Eräsaari Adamsia lainaten.

Eräsaari jatkaa puhettaan kirjailija Svetlana Aleksijevitšin teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja näkökulmilla. Aleksijevitš kuvaa toiseen maailmansotaan osallistuneita neuvostoliittolaisia naisia, joita hän haastatteli kolme-neljäkymmentä vuotta sodan jälkeen. Vaikka sodasta oli kulunut vuosikymmeniä, monet naiset eivät halunneet aiheesta puhua tai kuulla. Joidenkin kokemukset olivat niin traumaattisia, etteivät he halunneet muistella. Naiset häpesivät, surivat, näkivät painajaisia, kaipasivat kuolleita ja olivat mieleltään järkkyneitä. Osa naisista kuitenkin halusi kertoa tarinansa. Kuten suomalaisten sisällissotaan osallistuneiden naistenkin kohdalla, myös monien neuvostoliittolaisten naisten sotaan lähdön syyt olivat ideologisia. Innostus päästä mukaan oli jonkinlainen joukkoilmiö.

Aleksijevitš on käsitellyt kirjoissaan muun muassa Afganistanin sotaa, naisen asemaa kylmän sodan keskellä ja Tshernobylin ydinvoimalaturmaa. Hänen teoksiaan on kuvattu dokumenttiromaaneiksi ja tyyliään ainutlaatuiseksi ja uutta luovaksi kirjalliseksi journalistiikaksi. Svetlana Aleksijevitš sai vuonna 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Sydämen paikalla laskukone

− Vastoin yleistä fraasia historia ei koskaan toista itseään. Kaikki on ainutkertaista, yllätyksellistä, monipolvista. Historiaa tallentaessa on mahdotonta saada tapahtumista ehdoton kokonaisote, mukana on aina tulkintaa. Menneisyyttä selatessa ihmistä ohjaa halu oppia. Varovaiset vertailut, jännitteiden ja kriisien tarkastelu epävarmuustekijät huomioiden on tärkeää, aloitti professori, kirjailija Tarmo Kunnas puheenvuoronsa.

Tarmo Kunnaksen kysymykset politiikasta ja moraalista vaativat yleisöä ajattelemaan yli totutun.

Kunnas arvioi, että nykyisessä ja sadan vuoden takaisessa aateilmastossa on selkeitä eroja. Suhde sotaan ja väkivaltaan on tänään vähemmän romanttinen ja runollinen, vallalla on individualismi, rahavalta, aineelliset arvot. Sotien jälkeen satsattiin sivistyksen luomiseen ja kauniiden kaupunkien rakentamiseen.

Tänään uutisointi, väkivaltapelit, moderni teknologia, globaalisuus ja hysteriakulutus myös etäännyttää ihmistä aidosta ja puhtaasta. Maallistunut kirkko on paljolti kaikkien hyvä toveri, vallitsevan hiljainen hyväksyjä, joka kohtelee ihmistä asiakkaana. Ennen liikemies oli myös taiteen tukija, elämyksien mahdollistaja. Sosiaalidarvinismin vallitessa talouselämässä kaikki punnitaan, mitataan, lyödään rahaksi. Taloudellisen ylivallan yhteiskunnassa sydämen paikalla on laskukone, arvioi Kunnas.

Aineellisuuden kritiikki

Kunnas pohti aikamme ilmastossa näkyviä uhkakuvia, kriisin merkkejä. Hänen mukaansa Suomessa ei ole ainakaan vielä riittävää kasvualustaa uudelle poliittiselle liikkeelle. Euroopan äärioikeisto on liian hajanainen ollakseen vakava uhka.

Eurooppalaisuuden selkäranka, intohimo tietämiseen, on ihmisessä arvokasta. Luovaksi keksijäksi kehittyäkseen ihminen tarvitsee kuitenkin vapautta, riippumattomuutta, korosti Kunnas.

− Jos yhteiskunnassamme ihmisen osaksi jää asiakkuus, päätökset tehdään etäällä pienissä piireissä, mitä enää jää? Löytyykö jostain vastavoima markkinavoimille, kaikelle aineellisuudelle, kysyi Kunnas.

Kunnas pohti myös moraalia ja sen vähittäistä sopeutumista vallitsevaan. Media vaikuttaa kaikkialla. Kansallismielisyys aikojen kuluessa on toteutunut, mitä erilaisimmin tavoin. Kiihotuksella pyritään pönkittämään itseä ja muita. Fasismiin liittyy raaka liioittelu, huhut, epäluulojen viljely. Johtaako tämä kaikki politiikan kuolemaan? Kun raha ei ole enää tehdyn työn mittari, ottaako tylsyys ja tyhjyys vallan?  

|||

1918 Vasemmassa Kaistassa

Nokian punaiset saavat nimensä vuoden 1918 muistomerkkeihin (7.2.2018)
Teatterien vuosi 1918 vahvistaa rauhantyön tärkeyttä (5.2.2018)
Kolme katsetta sisällissotaan (1.2.2018)
Polkuja sisällissotaan (25.1.1918)
Punapaula ja Valkoville (30.1.2018)
Nimettömien joukkohautojen häpeä (26.1.2018)
On aika päättää punaisten häpeärangaistus (19.12.2017)
Keräyksellä nimet punaisten muistomerkkiin (4.12.2017)
Punaisten muistomerkki paljastettiin Viljakkalassa (30.10.2017)
Sisällissodan jäljillä Työväenmuseo Werstaalla (22.8.2017)
Kalevankankaalla vappuaamuna kymmeneltä (3.5.2017)

Lisää aiheesta muualla verkossa

Tampere 1918 (Vapriikin näyttelysivut)
Punaisten muistomerkit (Työväenmuseo Werstaan verkkosivuilla)
Suomen sotasurmat 1914−1922 (projektin verkkosivut)
Punaisten haudat, teloituspaikat ja muistomerkit löytyvät nyt netistä – Työväenmuseon kartoituksessa myös mysteereitä (Ylen verkkouutinen 4.9.2017)
Tutkija: Unohdettuja metsähautoja voi olla kymmeniä – moni suri sisällissodassa kaatuneita rakkaitaan salaa (Ylen verkkouutinen 17.6.2017)
Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura (Verkkosivut)

*

Leave a Reply